KIRJAT

Christopher Clark, Prisoners of Time. Prussians, Germans and Other Humans. Penguin Books 2022. 251 sivua.

Australialaissyntyinen historioitsija Christopher Clark (s. 1960) nousi maailmanmaineeseen vuonna 2012. Silloin ilmestyi ensimmäisen maailmansodan taustoja perusteellisesti luodannut The Sleepwalkers. Tämä moderni klassikko on käännetty jo 30 kielelle. Valitettavasti ei kuitenkaan suomeksi.

Clark on erikoistunut Euroopan (ja varsinkin Saksan) historiaan uudella ajalla. Sir Christopher aateloitiin vuonna 2015.

Kun korona tyhjensi historian professorina Cambridgessa työskentelevän Clarkin kalenterin, hän ryhtyi tekemään kollegoidensa kanssa podcastia The History of Now. Ajatuksena oli käydä läpi, mitä voimme oppia menneisyyden pandemioista ja muista vastoinkäymisistä. Samalla syntyi esseekokoelma Prisoners of Time, jonka aihepiiri ulottuu Nebukadnessarista nykyaikaan.

 

Valta ei ole pysyvää

Nebukadnessar oli Uuden Babylonian valtakunnan despoottimainen hallitsija 605–562 eKr.  Hän rakennutti Babylonian riippuvat puutarhat, yhden antiikin seitsemästä ihmeestä. Nebukadnessar myös valtasi Jerusalemin, tuhosi Salomonin temppelin ja pakotti juutalaiset Baabelin vankeuteen. Mutta öisiä painajaisiaan hän ei hallinnut. Kaikki valta on nimittäin rajallista. Danielin kirjan apokalyptisistä näyistä Clark siirtyy käsittelemään vallan olemusta. Jumalainen historia (historia divina) on ollut imperiumien päättymätöntä sarjaa, jossa tapahtumat ovat näyttäytyneet vääjäämättömiltä. Kaikki valtakunnat ovat kuitenkin joskus tuhoutuneet. Samuel Pufendorf (1632-1694) näki historian inhimillisten valintojen ja pyrkimysten sekä vaikeasti ennustettavien sattumanvaraisten suhdanteiden toteutumana. Yhä tärkeämmäksi jo 1700-luvulla alkoi muodostua kansan suvereniteettioppi, jonka mukaan hallitsija saa valtansa kansalaisilta. Nykyaikaisissa pluralistisissa demokratioissa valta on hajautettu.

 

Rautakanslerin johtamisopit

Brexitin takapiruna häärinyt Dominic Cummings on kertonut, että hän otti mallia rautakansleri Otto von Bismarckista (1815–1898), kun ero Euroopan unionista juuttui vastaan hangoittelevan brittiparlamentin loputtomiin äänestyksiin. Bismarck tunnetusti julisti, ettei Saksaa yhdistetä puisevilla puheilla parlamentissa, vaan raudalla ja verellä. Täytyy edetä päättäväisesti sanoista tekoihin. Clark leikittelee ajatuksella, että Bismarckin opeista tehtäisiin johtamistaidon opas, Leadership: The Bismarck Way. Siihen kuuluisi viisi toimintaohjetta: 

 

1. Suosi provokaatiota. Se pakottaa sekä kannattajasi että vastustajasi tunnustamaan väriä.
2. Hallitse kaaosta. Epäjärjestyksellä on oma dynamiikkansa. Se ehkä varustaa sinut aikaa myöten työkaluilla, joiden avulla saavutat tavoitteesi.
3. Käyttäydy odotusten vastaisesti. Bismarck ei ollut periaatteiden mies, hän liittoutui vuoroin konservatiivien, mutta tarvittaessa myös liberaalien kanssa. Clarkin mukaan näin hän piti sekä liittolaisensa että vastustajansa varpaillaan. Se oli yksi hänen menestyksensä salaisuuksista.
4. Rekrytoi pomosi ajamaan asiaasi. Bismarckin pomo oli tietenkin Saksan keisari, Wilhelm I. Der Kaiser sanoi Bismarckista: ”On vaikeaa olla keisari tämän kanslerin alaisuudessa.” Silti suhde toimi 26 vuotta. Vaikeuksia tuli, kun pomoksi tuli ailahtelevainen, narsistinen keisari Wilhelm II.
5. Aseta useita, lyhyen ja pitkän aikavälin, tavoitteita.  Aina pitää olla vaihtoehtoinen B-suunnitelma hihassa.  Bismarckin tärkein päämäärä oli Preussin aseman ja samalla Hohenzollernien kuningashuoneen aseman vahvistaminen Saksassa. Se johti Saksan yhdistymiseen piensaksalaisena versiona Berliinin johdolla. Sen jälkeen ulkopolitiikassa punainen lanka oli revanssia hakevan Ranskan eristäminen. Bismarck oli myös sitä mieltä, ettei Saksan koskaan pitäisi hyökätä Venäjälle. Rautakansleri oli kuin jonglööri, joka onnistui pitämään kaikki pallot ilmassa turbulentilla aikakaudella.

Brexitin läpivieminen on omalta osaltaan ajanut Britannian kriisistä toiseen. ”Häikäilemätön kriisinhallinta, provokaation käyttäminen oman kannatuspohjan varmistamiseksi, intensiivinen ympärivuorokautinen mediarummutus, poliittisen auktoriteetin henkilöiminen ovat tulleet yllättäviksi hallitsemisen piirteiksi 2000-luvun alussa”, Clark tähdentää. Hän lisää, että heiltä, jotka käyttävät noita keinoja, usein puuttuu Bismarckin älykkyys ja kaukonäköisyys. He tietävät kuinka aloitetaan ja kiihdytetään kulttuurisotia, mutta eivät osaa lopettaa niitä.

 

Keisarin muotokuva

John Röhl, brittiläissaksalainen historioitsija on kirjoittanut kolmiosaisen elämäkerran ristiriitaisesta persoonasta, joka hallitsi Saksaa 1888–1918. Hän oli keisari Wilhelm II. Hänet on nähty jopa puuttuvana linkkinä Bismarckin ja Hitlerin välillä.

Röhlin mukaan Wilhelm II oli paha ihminen. Keisari oli narsistisen kylmäkiskoinen, dynastisen arrogantti, ennakkoluuloinen antisemististi, sotaisa ja häilyväluonteinen ihminen. Lisäksi Saksan keisarilla oli paljon valtaa, jota hän ei kuitenkaan kyennyt pukemaan poliittisen ohjelman muotoon.

Clark tunnustaa Röhlin perusteellisen biografian ansiot, mutta huomauttaa, että Wilhelm II oli tuuliviiri vallan huipulla. Hän päästeli sammakoita suustaan ja oli kömpelö hienovaraisuutta vaativissa diplomaattisissa tilaisuuksissa, mutta teoissa hän noudatti varovaisuutta. Kun tiukka paikka tuli heinäkuun 1914 kriisin yhteydessä, kansleri Bethmann Hollweg syrjäytti tylysti keisarin ja alkoi toteuttaa omia ambitioitaan. Historioitsija Fritz Fischer osoitti jo 1960-luvun alussa, ettei Saksan sodan päämäärissä ollut suuria eroja, kun verrataan kahta maailmansotaa toisiinsa. Saksa tavoitteli Euroopan johtavan suurvallan asemaa molemmissa konflikteissa.

 

Kenraalikunnan toisinajattelija

Clarkin loisteliaan esseekokoelman helmiin kuuluu The Life and Death of Colonel General Blaskowitz.  Puolan ylikomentajana toisen maailmansodan alkuvaiheessa toiminut kenraalieversti Johannes Blaskowitz (1883–1948) oli itäpreussilainen ammattisotilas ja harras uskovainen. Blaskowitz kirjoitti Hitlerin pöydälle päätyneen muistion, jossa hän tuomitsi SS-joukkojen siviiliväestön julman kohtelun ja joukkomurhat. Hirmuteot tahrasivat myös Wehrmachtin maineen. Blaskowitz vaati terroritekoihin syyllistyneitä sotaoikeuteen. Hitler hermostui Blaskowitzin kiusallisista muistioista. ”Ei sotaa käydä Pelastusarmeijan menetelmillä”, Führer julisti.

SS-joukkojen komentaja Heinrich Himmler piti kenraaleille puheen 13.3.1940 Koblenzissa. ”Minä en koskaan tee mitään, mistä Führer ei ole tietoinen.” Näin Blaskowitzin kaltaisten wilhelmiinisen ajan arvojen kannattajien kritiikki vaiennettiin.

Blaskowitz joutui diktaattorin epäsuosioon. Hän oli ainoa kenraalieversti, jolle ei myönnetty marsalkan sauvaa. Puolasta hänet siirrettiin toukokuun 1940 alussa länsirintamalle. Sieltä hänet vapautettiin jo 3.6. kesken hyökkäyksen. Sodan loppuajan Blaskowitz toimi sotilasarvoonsa nähden mitättömissä tehtävissä. Nürnbergin oikeudenkäynnissä Blaskowitzia syytettiin perusteetta sotarikoksista. Blaskowitz teki itsemurhan ennen oman oikeudenkäyntinsä alkua.

Clarkin mukaan Blaskowitz puolusti päättäväisesti perinteisiä sotilaallisia hyveitä, ja sen vuoksi upseeritoverit arvostivat häntä. Heikensikö Blaskowitzin ylväs periaatteellinen vastarinta Hitlerin Saksaa vai ei, sitä voi epäillä. Surullista kyllä se on voinut myös vahvistaa sitä. Yksilöillä, joiden tiedettiin vastustavan hallinnon tiettyjä toimintatapoja, mutta kuitenkin jatkoivat sen palveluksessa, saattoi olla jopa valtiota vahvistava vaikutus, Clark pohdiskelee.

 

Hitler kuulee Brexitistä

Hitler tuhoutui Kolmannen valtakunnan luhistumisen myötä, mutta diktaattorin persoona kiehtoo meitä yhä, Clark toteaa. Historiantutkijat jakautuvat kahteen koulukuntaan. Intentionalistien mukaan juuri Hitlerin henkilökohtaiset pakkomielteet (kuten juutalaisten joukkotuho ja hävityssota Neuvostoliittoa vastaan) ohjasivat Saksan tuhoon. Hitlerin poliittinen ohjelma on luettavissa jo Taisteluni-teoksesta ja valtaan noustessaan hän alkoi johdonmukaisesti toteuttaa ohjelmaansa.

Strukturalistinen koulukunta korostaa natsihallinnon keskenään kilpailevia valtarakenteita. Hitlerillä oli toki keskeinen rooli Kolmannen valtakunnan diktaattorina, mutta puolueen ja valtion virastoista muodostui varsinainen kaoottisen hallintojärjestelmän kafkamainen labyrintti. Lisäksi Hitler oli oikukas johtaja, joka improvisoi ongelmien kasautuessa. Oikeastaan jäljelle jäi vain Kolmannen valtakunnan imperatiivina tunnettu käsky: Toimi aina niin, että jos Führer saisi tietää ratkaisusi perusteet, hän hyväksyisi ne. Tähän vetosi mm. Adolf Eichmann oikeudenkäynnissään Jerusalemissa 1961.

Clark etsii Ian Kershaw’n tavoin synteesiä koulukuntien välistä.  Clark vierastaa liian pitkälle meneviä yleistyksiä. Esimerkiksi Brendan Simm otsikoi uuden kirjansa Hitler: The World Was Not Enough. Hänen argumenttinsa on, että Hitlerin Saksa taisteli nimenomaan angloamerikkalaista liberalistista maailmanjärjestystä vastaan. Hitlerin vihan pääkohde oli angloamerikkalainen plutokraattinen kapitalismi. Näin Simm tulee työntäneeksi sivuun esim. Neuvostoliiton valtaisat ponnistukset Hitlerin kukistamisessa. Clark näkeekin Simmin edustavan Brexitin jälkeistä angloamerikkalaista ekseptionalismia. Loputtomiin parodioihin Johtajan bunkkerin viimeisistä päivistä voikin lisätä episodin, Hitler kuulee Brexitistä.

 

Epävarmuuden aika, taas kerran

Clark päättää elegantin kokoelmansa pohdiskeluun, mikä tekee ajastamme poikkeuksellisen epävarman. Kylmä sota päättyi ilman suurempaa verenvuodatusta. Berliinin muuri murtui ja Saksa yhdistyi. Neuvostoliitto hajosi. Tämä vapauden aika on nyt päättynyt. Putin ei kaihda voiman käyttöä häikäilemättömän valtapolitiikan ajamisessa. Sen osoitti jo Krimin valtaus 2014. Uusia epävarmuustekijöitä ilmestyi kansainväliseen politiikkaan, kun Iso-Britannia erosi Euroopan unionista. Varsin repivä oli myös Donald Trumpin presidenttikausi, joka päättyi 2021. Koronasta tuli uusi ihmisten terveyttä uhannut pandemia. Clarkin teoksen ilmestymisen jälkeen Putin aloitti hyökkäyssodan Ukrainassa. Sitä seurasi mm. sotilaallisten jännitteiden kiristyminen, energiakriisi ja villisti laukkaava inflaatio. Christopher Clark huomauttaa, että ihmiskunta on selvinnyt muistakin epävarmoista ajoista. Niin tapahtuu nytkin.

 

Teksti: Harri Päiväsaari

25.9.2022