KIRJAT:

Louis MENAND, The Free World. Art and Thought in the Cold War. 4th Estate, London 2021. 1. painos Farrar, Strauss and Giroux, USA 2021. 857 sivua.

Kylmä sota (1947–1991) oli myös henkien taisto, johon kulttuuriväki valjastettiin mukaan. Louis Menand kuvaa viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan The Free World, kuinka vapaa länsi vastusti pontevasti totalitarismia toisen maailmansodan jälkeen. Samalla Yhdysvallat (ja varsinkin New York) nousi periferiasta kulttuurielämän hegemoniksi. Teos on mittasuhteiltaan valtava: 18 pitkää lukua, joissa lähtökohtaisesti on 2–3 henkilöbiografiaa. Ne avaavat ovia johonkin koulukuntaan tai uuteen tapaan hahmottaa maailmaa. Kirjassa on tekstiä 727 sivua, lähdeviitteitä 85 sivua. Mutta valtaisa on aihepiirikin, taide ja aatteet kylmässä sodassa 1945–1965, Hitlerin Saksan kukistumisesta Vietnamin sodan eskaloitumisen alkutahteihin.

Louis Menand (s. 1952) toimii englannin kielen professorina Harvardin yliopistossa. Hän on myös The New Yorker -aikakauslehden pitkäaikainen toimittaja. Loistavana tarinankertojana tunnettu Menand palkittiin Pulitzerilla edellisestä teoksestaan, The Metaphysical Club  vuonna 2002. Siinä Menand etsi Yhdysvaltain ideaa sisällissodan aiheuttaman tuhon jälkeen. Menand muistuttaa, että ideat ovat työkaluja, joita käytetään ongelmien ratkaisemiseen. Amerikkalainen yhteiskunta tarvitsi 1800-luvun lopulla ennen kaikkea pragmatismia, käytännönläheisyyttä. Työkaluja tarjosivat filosofit Charles Peirce ja John Dewey, psykologian uranuurtaja William James ja korkeimman oikeuden tuomari Oliver Wendell Holmes. Poliittinen järjestelmä, jota pragmatistit tukivat, oli amerikkalainen pluralistinen demokratia. Näin syntyi moderni Amerikka, jonka arvokeskiöön Menandin mukaan asetettiin suvaitsevaisuus (tolerance).

Ideoista kasvaa ideologioita. Millainen oli kylmän sodan kulttuurikamppailun läntinen ideologia? Menandin vastaus on: vapauden puolustaminen.  ”Taiteellinen ja intellektuaalinen kulttuuri, joka kehittyi Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen ei ollut vain amerikkalaista tuotantoa. Se oli vapaan maailman yhdessä tuottamaa”, Menand muotoilee.

NEW YORKISTA on henkisesti lyhyt matka Länsi-Euroopan kulttuurikeskukseen, siis Pariisiin. Menand kuvaa varmalla otteella Sartren ja Simone de Beauvoirin keskeisiä rooleja eksistentialismin uranuurtajina. Pariisi ja ranskalainen kulttuuri ovat selvästi Menandille sydämen asia. Hän kirjoittaa laajasti myös Marcel Duchampista, Claude Lévi-Straussista ja Jacques Derridasta. Menand muistuttaa, että amerikkalaisten Pariisi-intoilu alkoi hiipua de Gaullen toteutettua frangin valuuttauudistuksen 1958. Sen jälkeen valon kaupunki oli amerikkalaistaiteilijoille liian kallis. Kuvassa vilahtaa myös Heidegger, mutta Saksasta Menandin kirjaan päätyy oikeastaan vain Berliinin muuri, jonka äärellä myös Kennedy julistautui vapauden puolustajaksi.  Sen sijaan Hannah Arendt sinnikkäänä totalitarismin vastustajana saa kirjassa laajan käsittelyn. Menand on myös vahvoilla George Orwellin yhteiskuntakritiikin käsittelijänä. Arendt ja Orwell ovat molemmat Menandin sankareita, koska ovat selittäneet ja tehneet ymmärrettäväksi fasismin ja kommunismin ihmisyyttä uhkaavan tuhoavan luonteen.

TRUMANIN OPPI. Demokratiaa piti siis alkaa puolustaa tilanteessa, jossa suuri osa Eurooppaa oli jäänyt Stalinin saappaan alle. Kylmän sodan läntinen doktriini tunnetaan Trumanin oppina. Sen muotoili amerikkalainen diplomaatti George Kennan, joka lähetti Moskovasta Washingtoniin ns. pitkän sähkösanoman (The Long Telegram) helmikuussa 1946. Kennan muistutti siinä, että Neuvostoliitto on olemukseltaan sama valtakunta kuin tsaarin Venäjä. Se pyrkii laajentumaan ja sitä vastaan on taisteltava globaalisti. Syntyi patoamispolitiikka, jota USA alkoi noudattaa mm. Berliinin kriiseissä, Koreassa ja Vietnamissa. Juuri tämä oli Kennanin viestin ydin: venäläiset ymmärtävät vain, jos on valmis vastaamaan väkivaltaan samalla mitalla.

SUURET IKÄLUOKAT. Menand analysoi mullistavaa kultturellisen muutoksen aikaa 1945–65 ei vähiten siksi, koska hän itsekin kuuluu Yhdysvaltain suuriin ikäluokkiin (Baby Boomers tarkoittaa Yhdysvalloissa vuosina 1946–1964 syntyneitä. Eniten lapsia syntyi vuonna 1957). Noina vuosina Yhdysvalloissa kuohui myös sisäpoliittisesti. Taitelijat etsivät ilmaisunvapauden ja sananvapauden rajoja. Naisen asema arvioitiin uudelleen; yliopistokampuksilla poltettiin rintaliivejä ja perehdyttiin feminismiin. Kansalaisoikeustaistelu kävi kuumana. Seksuaalivähemmistöt nousivat myös vaatimaan oikeuksiaan. Mustan väestön oikeuksia ajoivat mm. pastori Martin Luther King ja kirjailijat Richard Wright ja James Baldwin.

Menand osoittaa, kuinka naisen asema Yhdysvalloissa oli vuonna 1963 heikompi kuin 1945 tai jopa vuonna 1920! Tohtorintutkinnoista naisten suorittamia oli viidesosa vuonna 1920, vuonna 1963 enää 11 %; yliopisto-opiskelijoista naisten osuus v. 1920 oli 47 %, v. 1963 38 %; naisten avioitumisikä laski niin, että 1963 melkein puolet oli teini-ikäisiä. Samalla lapsiluku kasvoi. Kotiäitiys oli monen aviovaimon elämäntehtävä. Työelämässä naisen palkka oli 59 % miehen vastaavasta työstä saamasta palkasta (1963).

Susan Sontag oli Yhdysvaltain johtava älykkö melkein 40 vuotta. Hänen yhteiskunnallinen aktivoitumisensa alkoi Vietnamin sodan vastustamisesta 1960-luvulla. Jo aiemmin hän profiloitui ihmisoikeuksien, vapaamielisyyden ja moniarvoisuuden puolustajana. Sontag oli snobi, jolla ei ollut televisiota. Hän otti selvää elämän ilmiöistä lukemalla kirjoja ja kirjoittamalla esseitä. Hänestä tuli intellektuellien esikuva New Yorkissa 1960-luvulla.

KENEN VAPAUS? Kirjan lopun indeksissä (asia- ja henkilöhakemisto) on siinäkin 40 sivua. Ketkä siis pääsevät ääneen? Menand tarkastelee muutosten vuosikymmeniä New Yorkin liberaalin älymystön ja Ivy League -eliittiyliopistojen (Columbia, Harvard, Yale jne) kampusten näköalapaikoilta. Yhdysvaltain polarisoituminen näkyy myös siinä, kuinka historiaa hahmotetaan. New Yorkin näkövinkkelistä FDR ja JFK ovat suuria sankareita, mutta republikaanit ajattelevat toisin. Vapauden määritelmiä on monenlaisia. Menandin kirjassa painottuvat vapaamielisyys ja arvoliberalismi. Sen sijaan taloudellisen liberalismin (tai uusliberalismin) edustajia listoilta on turha hakea. Ayn Randia, Milton Friedmania ja F.A. Hayekia ei edes mainita. Heillä oli kuitenkin olennainen rooli vapaan maailman taloudellisen vaurauden ideologisina rakentajina. Tähän rooliin Menand kuitenkin sovittaa Isaiah Berlinin, jonka ansiot ovat kiistattomat poliittisen liberalismin saralla. Berlinin kuuluisa oivallus oli korostaa vapauden jakautumista negatiiviseen ja positiiviseen vapauteen. Edellinen on esteiden poissaoloa (esim. sananvapaus) ja jälkimmäinen uusia valmiuksia rakentavaa (kuten koulutus). Positiivisella vapaudella on kuitenkin hintansa. Pohjoismaiden progressiivista verotusta Berlin piti hienostuneen sorron muotona, koska se vie veronmaksajalta vapauden päättää siitä, miten hänen työnsä hedelmät jaetaan.

T.S.ELIOT oli Menandin mukaan oli todellinen runouden uudistaja, joka muutti tavan kirjoittaa runoja englanniksi. Hän asetti myös uuden paradigman kirjallisuuskritiikille. T.S. Eliot on 1900-luvun merkittävin englanninkielisen kirjallisen kulttuurin edustaja. Menand toteaa myöhemmin, että Eliot ja Ezra Pound olivat molemmat arvokonservatiiveja, joiden mielestä moderni yhteiskunta oli kriisissä mm. käännettyään selkänsä uskonnolle. Eliot piti liberalismia amerikkalaista kulttuuria nakertavana tuholaisena.

Yllättävän vähälle huomiolle jää myös Yhdysvaltain vapaamielinen länsirannikko. Hämmentävästi esimerkiksi Kalifornia nousee esiin lähinnä, koska beatrunoilija Allen Ginsbergin läpimurtoteoksen (Howl, 1955) kustansi San Franciscossa sijaitseva City Lights -pienkustantamo. Menandin kirjan sankareita on mm. Columbian yliopiston englannin kielen ja kirjallisuuden professori Lionel Trilling, jonka kuuluisin oppilas Ginsberg oli. Myös City Lightsin perustaja Lawrence Ferlinghetti oli entinen Trillingin oppilas. Trilling oli edelläkävijä; hän oli oppituolinsa ensimmäinen juutalainen professori Columbian yliopistossa. Toki Berkeleyn yliopiston sananvapausliike ja sitä seuranneet laajat opiskelijalevottomuudet syksyltä 1964 käydään läpi. Siinäpä se sitten olikin, Kalifornian osuus. The Beach Boysin elämäniloinen surfailu ei herätä hyviä värähtelyitä Menandin mielessä.

PROFESSORI Lionel Trilling oli myös aktiivinen New Yorkin intellektuellin pienlehtien avustaja. Partisan Review ja The New Yorker julkaisivat ajan hengen mukaisia esseitä. Niiden levikki oli muutamia kymmeniä tuhansia, mutta vaikutus valtava esim. avant-garden läpimurtotaisteluissa. The New Yorkerin elokuvakriitikko Pauline Kael sanoi rohkeasti ja vakuuttavasti, mutta myös terävästi mielipiteensä ja vastusti akateemista snobismia. Bonnie & Clyde oli Kaelin mielestä aivan yhtä hyvä elokuva kuin Godardin ja Truffautin ranskalaisen uuden aallon kulttifilmit. Kael oli aikansa vaikutusvaltaisin elokuvakriitikko. Hän tuki arvioillaan uusia elokuvantekijöitä ja Hollywoodin uudistumista.

Termiä nuorisokulttuuri (Youth culture) käytti ensimmäisen kerran Harvardin yliopiston sosiologian professori Talcott Parsons vuonna 1942. ”One of its dominant notes is having good time”, Parsons sanoi hieman närkästyneesti. Sodan jälkeen alkoi nuorisokulttuurin kulta-aika. Uuden airut oli Elvis Presley. Rock and roll villitsi nuorisoa ja nuoret alettiin nähdä myös kulttuuriteollisuuden kuluttajina.  Kun suuret ikäluokat alkoivat aikuistua, liverpoolilaisbändi Beatles synnytti hysteerisen beatlemanian. Beatles oli suositumpi kuin Jeesus, kuten John Lennon nasevasti asian kiteytti.

Luvun Riitasointujen emansipaatio päähenkilö on omintakeinen säveltäjä John Cage. Cage käytti 12 säveljärjestelmää, mutta hänen tavoitteenaan oli luopua tonaalisuudesta kokonaan. Hänen kuuluisimpia kappaleitaan onkin nimeltään Silence (Hiljaisuus). Cagen kavereita olivat kuvataiteilija Robert Rauschenberg ja tanssija Mercier Cunningham. Luku on kirjan värikkäimpiä.

TAIDE MUUTTUU FILOSOFIAKSI. Arthur C. Danto on keksinyt termin ’taidemaailma’ selittämään taiteen institutionaalisia muutoksia. Sodanjälkeisen Amerikan taiteilijat todella tarvitsivat taidemaailman tukea. Pollockilla oli Peggy Guggenheim, Betty Parsons ja kriitikko Clement Greenberg; de Kooningin tukijoita olivat Charles Egan ja Harold Roosenberg. Jasper Johns ja Robert Rauschenberg olivat Menandin mielestä erityisen onnekkaita, kun saivat mesenaatikseen Leo Castellin. Kun taidelehti Arts kysyi 1965 ranskalaisen taidemaailman vaikuttajilta, kuka on maailman merkittävin taiteilija, vastaus oli: Rauschenberg.

Menandin mukaan abstrakti ekspressionismi ei kiinnostanut yleisöä ennen action paintingin suuren mestarin Jackson Pollockin kuolemaa (1956). Sen jälkeen suuntaus oli kehityksen kärjessä. Menand hämmästelee, kuinka nopeasti poptaide syrjäytti abstraktin ekspressionismin ykköspaikalta. Warholin Brillo-rasiat aloittivat vallankumouksen, josta taitelija itse käytti nimitystä ’commonism’. Tavalliset kulutustuotteet nähtiin äkkiä uudessa valossa. Danton sanoin taide oli muuttunut filosofiaksi. Menandin selitys poptaiteen läpimurrolle on taidegallerioiden määrän kasvu. Vuonna 1945 New Yorkissa oli 73 taidegalleriaa; 20 vuotta myöhemmin niitä oli 246. Infrastruktuuri oli valmis Warholin vallankumouksen (kaupalliseen) toteuttamiseen.

Kaikesta näkee, että Menand on kirjoittanut tätä teosta kauan. Varhaisimmat luvut ovat syntyneet jo Bill Clintonin presidenttikaudella. Louis Menandin tour de force, The Free World, on tekijänsä fantastinen oppineisuuden taidonnäyte, ja laajasta sivumäärästä huolimatta Menand on onnistunut taitavasti tiivistämään asiat olennaiseen. The Free World on kuin kylmän sodan kulttuurikamppailun Kuka kukin on. Sen ääressä viihtyy ja jokainen sivu herättää uusia ajatuksia. Fantastinen teos!

Teksti: Harri Päiväsaari

26.1.2022

“The world was not colonized by Partisan Review or the Museum of Modern Art. It was colonized by Pop Art and Hollywood.”

Louis Menand, The Free World. Art and Thought in the Cold War (USA 2021)

Sisyfoksen tilityksiä