KIRJAT
Amos Elon, The Pity of It All. A Portrait of the German-Jewish Epoch 1743-1933. Picador 2002.
Philippe Sands, Paluu Lembergiin. Kansanmurha- ja rikos ihmisyyttä vastaan -käsitteiden juurilla. Suomennos Titia Schuurman, Teos 2023. (East West Street: On the Origins of Genocide and Crimes Against Humanity.
Juutalainen kulttuuri eli vahvana Keski-Euroopassa vielä maailmansotien välisenä aikana. Holokaustissa se koki tuhoisan iskun. Rikokset ihmisyyttä vastaan olivat ensi kerran tuomiolla Nürnbergin oikeudenkäynnissä 1946.
Amos Elonin mukaan juutalainen kulttuuri saapui Saksaan, kun 14-vuotias Moses Mendelssohn (1729–1786) käveli Berliiniin Rosenthalerin portin kautta syksyllä 1743. Se oli ainoa kaupunginportti, jonka läpi juutalaiset (ja karja) saivat kulkea Berliiniin.
Moses Mendelssohn ”Saksan Sokrates” oli ensimmäinen saksanjuutalainen, joka nousi eurooppalaiseen tietoisuuteen. Immanuel Kant (1724–1804) ja G.E. Lessing (1729–1781) olivat Mendelssohnin aikalaisia. Lessing -saksalaisen valistuksen kirjallinen keulakuva- kirjoitti näytelmän Nathan Viisas, jonka esikuvana on pidetty Lessingin ystävää Moses Mendelssohnia. Sen ensi-ilta oli Berliinissä 1783. Frankfurtissa ja Wienissä näytelmän esittäminen kiellettiin. Näytelmän Nathan haluaa vain tulla kohdatuksi ihmisenä (ein Mensch). Lessing ja Mendelssohn taistelivat suvaitsevaisuuden puolesta aikana, jolloin rasismi teki tasa-arvoisen kohtelun mahdottomaksi.
Aikalaissanonnan mukaan Moses Mendelssohnilta puuttui vain yksi asia, että hänet olisi nimetty Preussin tiedeakatemiaan. Nimittäin esinahka. Mendelssohnista tuli kuitenkin Keski-Euroopan juutalaisille oppineisuuden perikuva.
Vauraat juutalaisnaiset ylläpitivät salonkeja. Maineikkaimpia salonkeja pyörittivät Henriette Herz ja Rahel Levin (myöhemmin Varnhagen). Mendelssohnin vanhin tytär Dorothea tapasi kirjailija Friedrich Schlegelin Herzin kirjallisessa salongissa. Dorothea kääntyi katoliseksi ja meni Schlegelin kanssa naimisiin.
Moses Mendelssohnin pojanpoika oli säveltäjä Felix Mendelssohn-Bartholdy. Aikalaissanonnan mukaan juutalaisinta, mitä Felix teki, oli kääntyminen kristityksi.
Euroopan moraalisimmat kansat
Yksikään toinen kirjailija ei ollut yhtä aikaa niin juutalainen ja samalla saksalainen kuin kirjailija Heinrich Heine (1797–1856). Heinen mukaan juutalaiset ja saksalaiset olivat ”Euroopan moraalisimmat kansat”. Heine sai muiden juutalaisten tavoin täydet kansalaisoikeudet Napoleonin vallattua hänen kotikaupunkinsa Düsseldorfin ja menetti ne, kun Preussin ylivalta palautui Wienin kongressin jälkeen. Heine julistikin, että hänen oikea isänmaansa oli saksan kieli. Muutettuaan Berliiniin, Heine kuului Rahel Varnhagenin salongin kantajäseniin. Käytännön syistä Heine otti vastaan kasteen eli kääntyi kristityksi. ”Berliini on yhden seremonian arvoinen”, Heine sanoi Henrik IV mukaellen. ”Kaikki uskonnot ovat samanlaisia; toiset nylkevät jäsenensä ylhäältä alas, toiset alhaalta ylös.”
Kerrotaan, että Heine tunsi kääntymisensä jälkeen entistä enemmän yhteenkuuluvuutta juutalaisten kanssa. Suurimpana aikalaiskysymyksenä Heine piti emansipaatiota. Aika ei ollut kuitenkaan vielä kypsä yhtäläisten ihmisoikeuksien toteutumiselle.
Heine, Laulujen kirja (julkaistiin 1827). Sen jälkeen Heine oli Goethen jälkeen Saksan suosituin runoilija. Heine ei yrityksistään huolimatta saanut virkaa Saksasta, joten hän päätti muuttaa Pariisiin 1831. Heine rakastui Pariisiin, ja Pariisi rakastui häneen. Siellä Heine kuoli vuonna 1856.
Euroopan hullu vuosi 1848
Walter Benjamin (1892-1940) nimesi Pariisin 1800-luvun pääkaupungiksi. Ranskan suuren vallankumouksen ideat levisivät maailmalle kerta toisensa jälkeen, vaikka niitä yritettiin kukistaa. Vapautta, veljettä ja tasa-arvoa vaadittiin pontevasti myös Saksassa ja Itävallassa 1848. Siitä tuli Euroopan hullu vuosi. Esimerkiksi Unkarissa levottomuudet kukistivat venäläiset santarmit yli vuoden kestäneen kapinoinnin jälkeen.
Englantilainen historioitsija A.J.P. Taylor korostaa, että Saksa hukkasi 1848 tien kohti liberaalia ja perustuslaillista demokratiaa. Frankfurt am Mainiin kokoontunut yleissaksalainen kansankokous tarjosi Saksan keisarin kruunua Preussin kuninkaalle (Fredrik Vilhelm IV), mutta hän ei halunnut ottaa sitä vallankumouksellisilta, kuten hän itse asian ilmaisi. Niinpä Saksan yhdistyminen tapahtui vasta 1871. Saksan keisarikuntaa hallitsivat suurmaanomistajat eli junkkerit, armeija ja muut konservatiivit.
Juutalaisten kannalta 1848 oli hukattu mahdollisuus; assimiloituminen oli jo varsin pitkällä ja saksan kielestä, kulttuurista ja sivistyksestä (saksaksi Bildung) oli tullut olennainen osa saksanjuutalaista identiteettiä.
Juutalaisia on halveksittu, vihattu ja vainottu jo antiikin ajoista, mutta rotuteorioiden yleistyessä 1800-luvun lopulla yleistyi myös uusi ilmiö, Judeophobia. Alettiin pelätä, että juutalaiset valtaavat avainpaikat yhteiskunnassa juuri korkeamman sivistystasonsa ansiosta. Preussin osavaltion vaaleissa 1879 esiintyi ensi kerran iskulause: Wählet keine Juden! (Älkää äänestäkö juutalaisia!). Antisemitismistä tulikin osa Saksan keisarikunnan poliittista ilmapiiriä.
Dreyfusin juttu 1890-luvulla Ranskassa paljasti, että antisemitismi oli saastuttanut myös ranskalaisen yhteiskunnan.
Yleisesti ottaen vuodet 1888–1914 olivat institutionaalisen vakauden, teknisen kehityksen ja taloudellisen vaurastumisen aikakautta. Samalla kuitenkin kiihtyvän imperialismin aiheuttamat jännitteet vahvistivat maailmansodan pelkoa. Aika vaikutti seesteiseltä kulta-ajalta esimerkiksi Stefan Zweigin muistelmien (Eilispäivän maailma) perusteella. Pahempaa oli kuitenkin tulossa.
Hannah Arendtin mukaan kansallisvaltioihin perustuvan järjestelmän romahdus oli katastrofi nimenomaan Euroopan juutalaisille, koska he eivät muodostaneet erillistä kansakuntaa. Moses Mendelssohnin unelma siitä, että juutalaisia kohdeltaisiin kuten muitakin ihmisiä ei enää riittänyt. Hitlerin Saksassa juutalaisilta vietiin muodollisesti lakia noudattaen kaikki oikeudet, lopulta myös henki.
Kaikki tiet johtavat Lviviin
Itävalta-Unkarin itäisellä laidalla, Galitsiassa, sijaitsi aikoinaan monikulttuurinen Lemberg (puolaksi Lwów). Nykyisin kaupungin nimi on Lviv ja se on Ukrainan länsirajalla. Kaupunki on ollut monen valtion hallussa. Vuosina 1914–1945 kaupunki vaihtoi omistajaa peräti kahdeksan kertaa. Maailmansotien välisenä aikana alue kuului Puolalle. Galitsiassa oli huomattavan suuri juutalaisväestö.
Ihmisoikeusjuristi Philippe Sands (syntynyt 1961) on kirjoittanut kirjan nimeltä Paluu Lembergiin. Se ilmestyi Teoksen kustantamana vuonna 2023. Alkuperäisteos on nimeltään East West Street: On the Origins of Genocide and Crimes Against Humanity. Sujuvan suomennoksen tekijä on Titia Schuurman.
Myös Philippe Sandsin omat sukujuuret johtavat Lviviin, kaupunkiin, joka on Sandsin mukaan edelleen kuin malja sappea. Hänen isoisänsä Leon Buchholz syntyi Lvivissä vuonna 1904. Leon muutti nuorena poikana Wieniin, jossa avioitui Ritan kanssa 1937. Heidän tyttärensä Ruth syntyi vuotta myöhemmin. Samana vuonna, jolloin Hitler liitti Itävallan Suur-Saksaan (Anschluss). Olo alkoi käydä tukalaksi juutalaisille. Leon onnistui muuttamaan Pariisiin, jonne myös tytär Ruth lähetettiin englantilaisen neiti Elsie Tilneyn seurassa. Rita jäi vielä Wieniin, josta hän pääsi livahtamaan Pariisiin viime hetkellä 1941. On pienoinen ihme, että Leon, Rita ja Ruth pelastuivat holokaustilta. Sodan melskeissä Lvivin juutalaisyhteisö tuhoutui.
Ryhmä vai yksilö?
Philippe Sandsin kirjan kaksi päähenkilöä ovat oikeusoppineet Hersch Lauterpacht (1897–1960) ja Rafael Lemkin (1900–1959). Molemmat opiskelivat oikeustiedettä Lwówissa 1920-luvulla. Ei ole sattumaa, että molemmat olivat juutalaisia.
Lemkin kirjoitti jo vuonna 1933 pamfletin, jossa hän vaati kansainvälisiä sääntöjä vähemmistöjen suojaamiseksi. Lemkinin mukaan tarvittiin nimenomaan ryhmien suojelua. Myös Hannah Arendtin mielestä ihmisen täytyy puolustautua juutalaisena, jos häntä vainotaan uskonnon tai rodun vuoksi. Syyskuussa 1935 Saksassa hyväksyttiin Nürnbergin rotulait. Wannseen kokouksessa tammikuussa 1942 Richard Heydrichin johdolla päätettiin lopullisesta ratkaisusta, juutalaisten joukkotuhosta. Juuri Lemkin kehitti käsitteen kansanmurha (englanniksi genocide) kuvaamaan rikoksista suurinta, tietyn ihmisryhmän täydellistä tuhoamista.
Hersch Lauterpachtin mielestä tärkeintä on suojata yksilöä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Itävallassa oikeusjärjestyksen keskiöön asetettiin yksilö. Valtion suvereniteetti kuitenkin vahvistui nationalismin kiristyessä. Valtio saattoi periaatteessa tehdä väestölleen mitä halusi. Tämä johti ylilyönteihin. Esimerkiksi Sandsin isoisältä Leonilta riistettiin Puolan kansalaisuus vuonna 1938, koska hän oli juutalainen. Lembergin ja Wienin kasvava antisemitismi herätti Lauterpachtin vaatimaan yksilöille kansainvälisiä oikeuksia. Lauterpacht kehitti juridisen käsitteen rikokset ihmisyyttä vastaan (englanniksi crimes agains humanity). Se oli keskeisiä syytekohtia Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä 1946.
”Jotta ihmisoikeussäännöstö olisi tehokas, sen valvojina on oltava paitsi valtion viranomaisia myös kansainvälisiä toimijoita”, Hersch Lauterpacht tuumi toisen maailmansodan aikana. Philippe Sands osallistui kansainvälisen rikosoikeuden (ICC) perustamisneuvotteluihin 1990-luvulla. Hän on tutkinut sotarikoksia useissa maissa. Sands toimii University College London -yliopiston oikeustieteen professorina.
Teksti: Harri Päiväsaari
Holokaustin uhrien muistopäivänä 27.1.2026
