KIRJAT Jean-Paul Sartre, George Orwell ja István Bibó, Antisemitismin kirous. Suomentaneet ja toimittaneet Anssi Halmesvirta ja Tuomas Laine-Frigren. Gaudeamus 2023. 288 sivua.

Vuonna 1945 Eurooppa oli raunioina. Myös usko järkeen ja moraaliin oli romahtanut. Rikos vailla vertaa, juutalaisten kansanmurha, alkoi kaikessa karmeudessaan paljastua. Miten kaiken kuvittelukyvyn ulottumattomissa oleva katastrofi oli voinut tapahtua?

Antisemitismin kirous kokoaa yksiin kansiin kolme tuoreeltaan toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettua klassikkotekstiä. Filosofi Jean-Paul Sartre lähestyy aihetta piirtämällä kuvan ranskalaisen ”antisemiitin” psykologiasta, ja kirjailija George Orwell kirjoittaa omien havaintojensa pohjalta juutalaisvastaisuuden ilmenemismuodoista Englannissa. Juristi ja yhteiskuntafilosofi István Bibó puolestaan kuvaa Unkarin holokaustiin johtaneita historiallisia prosesseja ja pureutuu sikäläisen antisemitismin ytimeen. Hän pohtii samalla armottomia kysymyksiä vastuusta ja syyllisyydestä vuoden 1944 saksalaismiehityksen jälkeen. Tekstit suomentaneet ja toimittaneet Anssi Halmesvirta ja Tuomas Laine-Frigren kirjoittavat esipuheessa, että näillä teksteillä on ajassamme selvää tilausta.

Kirjan toimittajat aloittavat käsitemäärittelyistä. Antisemitismi on juutalaisiin kohdistuvaa vihamielisyyttä, ennakkoluuloja, syrjintää, vihapuhetta ja väkivaltaa. Se on eriarvoistavaa kohtelua ja häirintää, joka voi ilmetä juutalaisten omaisuuden vahingoittamisena, julkisina solvauksina esimerkiksi internetissä tai pahimmillaan muistomerkkien häpäisynä. Antisemitismi on lisäksi yksi rasismin ja nationalismin muoto. Antisemiitti on juutalaisvastainen henkilö, joka kannattaa tai harjoittaa juutalaisvastaista toimintaa yksilönä tai ryhmässä.

Termi antisemitismi syntyi 1800-luvun puolivälin jälkeen Ranskassa, Saksassa ja Itävalta-Unkarissa. Yksi kuohuttavimmista tapahtumista oli ns. Dreyfus-juttu 1894. Tekaistuilla syytöksillä Ranskan armeijan esikunnassa työskennellyt upseeri Alfred Dreyfus tuomittiin maanpetoksesta ja vakoilusta. Hänet karkotettiin Pirunsaarelle. Vasta Emile Zolan ja muiden dreyfusardien sinnikäs kritiikki pakotti oikeuslaitoksen järjestämään uuden oikeudenkäynnin. Dreyfus todettiin syyttömäksi vasta vuonna 1906. Wieniläinen lehtimies Theodor Herzl (1860–1904) tyrmistyi Dreyfusin kohtelusta ja sen seurauksena puhjenneista juutalaisvainoista. Herzl arvioi, ettei edes juutalaisille täydet kansalaisoikeudet ensimmäisenä myöntänyt Ranska ollut kyennyt kitkemään pois juutalaisvastaisuutta. Assimilaatio-optimismi osoittautui illuusioksi. Siksi Dreyfus ehdotti juutalaisvaltion perustamista. ”Kunpa meidät vain jätettäisiin rauhaan… Mutta en usko, että meitä jätetään rauhaan”, Herzl kirjoitti pamfletissaan Juutalaisvaltio (1896).

Rasistisen antisemitismin aika kulminoitui holokaustin kauheuksiin. Sen jälkeen on alettu puhua uudesta antisemitismistä. Se on varsinkin Israelin politiikkaa arvostelevaa antisionismia. Sillä on laajaa kannatusta palestiinalaisten tukalaan asemaan huomiota kiinnittävän eurooppalaisen vasemmiston ja radikaalin islamin piirissä. Saksassa on luotu myös käsite “sekundaarinen antisemitismi”. Vihjaukset vanhempien syyllisyydestä nostattivat uhmakasta antisemitismiä Länsi-Saksassa 1960-luvulla. Silloin Länsi-Saksassa järjestettiin oikeudenkäyntejä keskitysleirien vartijoita vastaan. Niissä annettiin pääasiassa lieviä tuomioita.

Vichyn varjossa

Jean- Paul Sartre (1905–1980) toteaa, ettei mikään ulkoinen tekijä voi kiihottaa juutalaisvihaajaa antisemitismiin. ”Antisemitismi on vapaa ja totaalinen oma valinta, kokonaisvaltainen asenne, joka omaksutaan paitsi juutalaisiin myös ihmisiin yleensä, historiaan ja yhteiskuntaan. Se on yhtaikaa voimallinen tunne ja käsitys maailmasta”, Sartre määrittelee.

Antisemitisti on taustaltaan alempaa keskiluokkaa. Hän on valinnut vihan, jonka avulla voi nousta halveksitun juutalaisen yläpuolelle. Juutalaisuus edustaa vierasta elementtiä, pahaa, jota vastaan hyvän on taisteltava. Se antaa keskinkertaiselle antisemitistille merkitystä muutoin latteaan elämään.

”Olla juutalainen on sitä, että on heitettynä -hylättynä- juutalaisen situaatioon. Samalla se merkitsee, että on omassa persoonassaan vastuussa juutalaisten kohtalosta ja luonteesta”, eksistentialisti Sartre korostaa. Autenttinen juutalainen pitää puolensa halveksunnan edessä. Epäautenttinen juutalainen pakenee marttyyrin situaatiotaan esim. ottamalla kristillisen kasteen. Sartre korostaa, että ranskalainen antisemitistinen yhteiskunta on luonut juutalaiskysymyksen. ”Me pakotamme juutalaisen valitsemaan joko itsepaon tai itsekorostuksen”, Sartre julistaa. Ongelma myös ratkeaa, kun antisemitismi kukistetaan. Siinä tarvitaan Sartren mukaan sosialismia, joka lakkauttaa ihmisten lokeroimisen ominaisuuksien perusteella.

Antisemitismi Britanniassa

George Orwell (1903–1950) oli monipuolinen intellektuelli, joka kirjoitti romaaneja, esseitä ja journalistisia tekstejä. Orwellin Antisemitismi Britanniassa ilmestyi vuonna 1945. Teksti on kokoelman lyhin, vain 8 sivua. Orwellin mukaan antisemitismi on irrationaalinen asia. Syväänjuurtuneita ennakkoluuloja on turha yrittää torjua tosiasioilla. Englannin kirjallisuudessa on havaittavissa juutalaisvastaisia tendenssejä jo Chaucerilla, Shakespearella, Chestertonilla, H.G.Wellsillä ja Thackerayilla.  

Antisemitismillä on kaksi nykyselitystä. Keskiajalla periytyvät ennakkoluulot sekä taloudelliset tekijät. Antisemitismi on Orwellin mielestä osa laajempaa nationalismin ongelmaa. Juutalaisvastaisuudesta voidaan päästä irti vain nationalismin laajalle levinnyttä sairautta parantaen. Käytännössä vasemmistoälykkönä tunnettu Orwell pani toivonsa sosialismiin, mutta ei sen stalinistiseen versioon.

István Bibón pohdintoja syyllisyydestä

Istvan Bibo | Sisyfoksen tilityksiä
István Bibo (1911-1979) oli unkarilainen juristi ja yhteiskuntafilosofi.

Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia syntyi 1867. Se myönsi juutalaisille täydet kansalaisoikeudet. Esimerkiksi Wienissä juutalaisista käytettiin pejoratiivista nimitystä Tolerierte (suom. suvaitut). Tonavan monarkia hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Trianonin sopimuksella syntyi tynkä-Unkari, kun miljoonia unkarilaisia jäi sen rajojen ulkopuolelle. Unkari oli toisessa maailmansodassa natsi-Saksan liittolainen. Unkarissa säädettiin 1938–1941 lakeja, jotka ”juutalaisen yliedustuksen vuoksi ja unkarilaisen rodun suojelemiseksi” rajoittivat juutalaisten työllistymistä, elinkeinonvapautta, omistusoikeuksia ja kansalaisoikeuksia. Unkarin alueella oli lähes miljoona juutalaista, mutta Unkarin johto kykeni vastustamaan saksalaisten painostusta juutalaisten karkotuksista tuhoamisleireille. Kun Saksan armeija miehitti Unkarin 19. maaliskuuta 1944, juutalaisten valmiiksi hutera oikeusturva mureni. Pahamaineisen Adolf Eichmannin johdolla juutalaisten kuljetukset Auschwitziin alkoivat toukokuussa 1944. Yli 420 000 unkarinjuutalaista lähetettiin 42 päivän aikana Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirille. Heinäkuun alussa kuljetukset keskeytettiin Unkarin pääministerin Miklos Horthyn käskystä. Tämä pelasti arviolta 300 000 pääasiassa Budapestin juutalaisen hengen. Kuitenkin vielä vuoden 1944 lopulla jopa 30 000 juutalaista menetti henkensä kuolemanmarsseilla ja fasististen nuoliristiläisten murhaamina.

István Bibó (1911–1979) oli unkarilainen lakimies, yhteiskuntafilosofia ja demokraatti. Hänen esseensä Juutalaiskysymys vuoden 1944 jälkeen ilmestyi vuonna 1948. Tuomas Laine-Frigrenin mukaan essee on ”Unkarin osallisuutta juutalaisten kansanmurhaan käsittelevä moraalinen syväluotaus, joka laajenee monitahoiseksi analyysiksi poliittisesta vastuusta, demokraattisesta julkisesta moraalista ja inhimillisen yhteiskunnan mahdollisuuksista”. Bibó oli itse virkamiehenä väärentänyt juutalaisille dokumentteja. Siksi hän joutui nuoliristiläisten painostuksen kohteeksi.

Bibó lausuu julki unkarilaisia ahdistavia vastuun kysymyksiä: olemmeko kenties hiukan vastuussa siitä, että saksalaiset tulivat Unkariin ja millä tavoin tämä tapahtui.

”Unkarin siviili- ja sotilasviranomaiset tekivät tietoisesti yhteistyötä saksalaisten kanssa ja unkarilainen yhteiskunta seurasi sivusta, kun juutalaisia vainottiin, kuljetettiin pakolla pois ja murhattiin”, Bibó muistuttaa.

Antisemitismistä tuli yhteinen nimittäjä kaikille ikäville ilmiöille, jota moderni aika toi tullessaan. Keskiaikaiset stereotypiat yhdistettiin modernin yhteiskunnan häiriöihin, esim. Wall Streetin pörssiromahduksen aiheuttamaan maailmanlaajuiseen lamaan. Taustalla nähtiin juutalainen salaliitto. Vihapuhe johti vainoihin ja murhiin. Toisen maailmansodan seurauksena syntyi tilanne, jossa juutalaisten kohtalosta tuli koko edistyksellisen ihmiskunnan tärkein kysymys”, István Bibó tähdentää.

Bibó pohtii myös, kuinka juutalaisyhteisöt ovat reagoineet ympäröivän yhteiskunnan pogromeihin. Se on luonut omalaatuisen yhdistelmän valitun kansan ylemmyydentunnetta ja alistetusta asemasta seurannutta tarvetta hakea hyvitystä. Keski-Euroopan juutalaisista suuri osa oli täysin assimiloituneita ennen toista maailmansotaa. Osittain assimiloituneista Bibó käyttää nimitystä neologijuutalaiset. ”Kaste merkitsi täydellistä irtaantumista vanhasta yhteisöstä. Neologismi taas tarkoitti jäämistä puolitiehen”, Bibó huomauttaa. Valitettavasti kiihkonationalismi myös Unkarissa omaksui antisemitismin. Juutalaiset nähtiin kansakunnan vihollisina, tappion hedelmänä syntyneen demokratian kannattajina ja juurettomina kosmopoliitteina.

”Enemmistölle juutalaisista vainojen aiheuttamat kärsimykset ja menetykset olivat niin mittava hylätyksi tulemisen kokemus, että heidän on hyvin vaikea enää mieltää Unkaria kodikseen”, Bibó kirjoittaa. Kaiken lisäksi tilinteon ympärille alkoi kehittyä uusi antisemitismi. Assimilaatio ja juutalainen erillistietoisuus voisivat kuitenkin aivan hyvin elää rinta rinnan, Bibó vakuuttaa.

Bibón mielestä unkarilaisten särkynyt moraali voidaan korjata vain tunnustamalla tosiasiat. Vasta sen jälkeen Unkari voi kasvaa täysi-ikäiseksi kansakunnaksi. Myös Bibó on vakuuttunut, että sosialismin kautta avautuu valoisampi tulevaisuus. ”Moderni antisemitismi häviää väistämättä fasismin ja kapitalistisen talousjärjestelmän kaatuessa”, Bibó uskoo.

Konservatiivinen historiapolitiikka

Kylmä sota päättyi reaalisosialismin tappioon. Viisi vuosikymmentä kommunismia ei pystynyt kitkemään juurineen antisemitismiä Itä-Euroopasta. Muun muassa Puolassa, Unkarissa, Tshekissä ja Slovakiassa antisemitismistä on kehittynyt osa konservatiivista ja kansallismielistä historiapolitiikkaa.

Ranskassa antisemitismi kytee radikaalin islamin omaksuneissa yhteisöissä, joissa sosiaaliset ongelmat kärjistyvät. Umpikujaan päätynyt nuori saattaa löytää elämän tarkoituksen pestautumalla islamistiseen terrorijärjestöön.

Englannin työväenpuolueessa paljastui Jeremy Corbynin puheenjohtajakauden lopulla (2015-2020) laaja antisemitistinen ryhmä. Labour-puolue oli syyllistynyt laittomaan juutalaisten syrjintään ja häirintään.

Vihapuhe kiihdyttää antisemitismiä

Antisemitismistä on tullut synkretististä, kun perinteiset rajat rasistisen, etnisen tai uskonnollisen antisemitismin välillä ovat hämärtyneet.

”Varsinainen ideologia nykyantisemitismi ei kuitenkaan ole, koska sillä ei ole puolueita, ideologista ohjelmaa, tiedotusvälineitä, lehtiä tai aktiivisesti levitettävää juutalaisvastaista kirjallisuutta”, muistuttavat Halmesvirta ja Laine-Frigren.

Antisemitismin kirous käy läpi, miksi modernismin yksi raide johti Auschwitzin kuolemantehtaaseen. Ehdottomasti mielenkiintoisin artikkeli on István Bibón painava puheenvuoro paneutuessaan juutalaisvastaisuuden juurisyihin. Bibó esittää myös, mitä on tehtävä, ettei painajainen toistu. Varsinkin uusnatsismi ja islamistinen antisemitismi lietsovat väkivaltaan juutalaisia kohtaan. Verkon vihapuhe yllyttää viharikoksiin, siksi ilmiöön on puututtava.

Teksti: Harri Päiväsaari

30.5.2023

Kuva: István Bibó vuonna 1946 (István Bibón perikunta)

Sisyfoksen tilityksiä