
Don DeLillo on nyky-Amerikan moniulotteinen kuvaaja
Kosmologiaa tyhjyyttä vasten
Pieni uutinen Helsingin Sanomissa 26.6.2022: Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa suunnittelee ydinvoimalan rakentamista Kuun pinnalle. Aihe voisi hyvin olla Don DeLillon romaanista, koska ihmisen ja teknologian suhde on usein toistuva teema hänen kirjoissaan. DeLillolta on suomennettu 10 teosta, kaikki Tammen Keltaisessa kirjastossa. Ne on suomentanut palkittu kääntäjä Helene Bützow.
DeLillo on kirjoittanut kaikki 21 kirjaansa vuonna 1975 hankkimallaan kirjoituskoneella. Kustannussopimuksen hän tekee aina vasta käsikirjoituksen valmistuttua. DeLillo on kertonut, että jazz, abstrakti ekspressionismi ja eurooppalaiset avantgarde-elokuvat ovat olennaisesti vaikuttaneet hänen maailmankuvansa muotoutumiseen. Kirjailijoista häneen ovat eniten vaikuttaneet, James Joyce, William Faulkner, Ernest Hemingway ja Flannery O´Connor. Nykykirjailijoista läheisin on toinen postmodernia traditiota muokannut amerikkalaiskirjailija Thomas Pynchon.
Mainosmiehestä kirjailijaksi
Don DeLillo syntyi italialaistaustaiseen työläisperheeseen Bronxissa, New Yorkissa 1936. Hän valmistui Fordhamin yliopistosta 1958. Sen jälkeen tuleva kirjailija työskenteli copywriterina Ogilvy & Mather-mainostoimistossa Viidennellä Avenuella New Yorkissa. Esikoisteos Americana ilmestyi 1971. Siinä 28-vuotias televisiotuottaja David Bell päättää lähteä kolmen ystävänsä kanssa autolla etsimään Amerikkaa. Tarkoitus on tehdä elokuva. Filmihullu David on kasvanut ”Coca-Colan ja Godardin kanssa” ja hänen mielensä on täynnä kuvia. Teoksen alku on Mad Men -henkinen kuvaus hektisestä mainostoimiston arjesta. Sen jälkeen seuraa nuoren miehen kehityskertomus, jossa polku eteenpäin alkaa muotoutua. Kirjaa ei ole suomennettu.
Villisti rönsyilevä Alamaailma
DeLillon pääteoksena pidetään vuonna 1997 ilmestynyttä Alamaailmaa. Se on atomiajan, kylmän sodan amerikkalaisen yhteiskunnan maanalainen historia. Romaani alkaa tarunhohtoisesta baseballottelusta New Yorkin Polo-stadionilla 3.10.1951. Bobby Thomson lyö Giantsille voittojuoksun lyönnillä, joka kuultiin ympäri maailmaa. Pallo lentää katsomoon, jossa sen saa käsiinsä pummilla peliin ängennyt musta poika Cotter Martin. Hänen isänsä, työmies Manx Martin kuitenkin myy pojan tietämättä pallon eteenpäin. Lopulta se päätyy kirjan varsinaisen päähenkilön Nick Shayn omistukseen. Baseball on tärkeää, koska se kuljettaa kollektiivisia unelmia ihmisten alitajuntaan.
DeLillo on kertonut, että Alamaailma alkoi hahmottua, kun hän näki arkistossa New York Timesin etusivun 4.10.1951. Thomsonin kunnarin kanssa etusivulla käsiteltiin Neuvostoliiton samana päivänä tekemää ydinkoetta. Siitä alkoi kylmän sodan hysteerinen ydinaseiden kilpavarustelu. Yksityiskohtana mainittakoon, että plutoniumpommin radioaktiivisen räjähteen ympärysmitta on täsmälleen sama kuin virallisessa baseballpallossa, yhdeksän tuumaa. Alamaailmassa asiaintilat ovat mystisessä yhteydessä toisiinsa. Plutonium on johdettu roomalaisten rikkauden, mutta myös manalan hallitsijan, Pluton nimestä. Alkukohtauksessa FBI:n johtaja J.Edgar Hooverin käsiin päätyy aikakauslehti, jonka sisällä on kuva Pieter Brueghelin maalauksesta Kuoleman voittokulku. Se saa lujaotteisen turvallisuuspoliisin päällikön pohtimaan kaiken katoavaisuutta.
J.Edgar Hooverin virastossa yhdisteltiin reaalimaailman tosiasioita ja todentamattomia huhuja ja epäselviä valokuvia. Näin syntyi umpimähkäisesti tosia faktoideja. Ne olivat vahvistamaton totuuksia ja siksi kiistämättömiä. Keksityillä todisteilla jahdattiin mm. kommunisteja ja ay-aktiiveja.
Jäte pyörittää maailmaa
Ensimmäinen osa – Long Tall Sally- alkaa vuodesta 1992. Viisikymppinen Nick Shay toimii jätealalla. Hän on kotoisin New Yorkin Bronxista, jossa hän on nuorukaisena kokenut lyhytaikaisen romanssin itseään vanhemman Klara Sachsin kanssa. Taiteilijanimellä Klara Sax hän tekee vanhoista B 52-pommikoneista ympäristötaidetta autiomaahan. Yksi koneista on Vietnamin sodassa käytetty pommikone Long Tall Sally. Nick oli 17-vuotias, kun hän viimeksi tapasi Klaran, ja muistot palaavat Bronxiin 1950-luvun alkuun. Nickin nuoruutta sävyttää kaksi tragediaa: ensin isä (vedonvälittäjä ja pikkurikollinen Jimmy Constanza) katoaa jälkiä jättämättä, ja sitten hän itse surmaa mielenhäiriössä erään tarjoilijan. Vaara syrjäytyä on ilmeinen, mutta Nick ei ajaudu rikoksen poluille. Hänet lähetettiin jesuiittakouluun Minnesotaan.
Nickin pikkuveli Matt työskentelee Arizonassa salaisessa laboratoriossa, jossa tutkitaan ydinsäteilyä.
”Kaikki liittyi kaikkeen jossakin järjestelmän näkymättömässä pisteessä. Se aiheutti eräänlaista valikoituvaa levottomuutta.” Alamaailma s. 450.
Alamaailma on myös väkevä kuvaus amerikkalaisesta populaarikulttuurista kylmän sodan aikana. Stand up -koomikko Lenny Bruce laukoi totuuksia henkensä kaupalla. Rolling Stonesin vokalistin Mick Jaggerin räävittömään suuhun tuntui uppoavan koko rappeutuva Amerikka.
Amerikkalainen mainosmaailma tulvii läpi olennaisena osana ajankuvaa. Esim. Lucky Strike -tupakkamainokset, Jell-O-kana- ja sitruunahyytelöreseptit kotiäideille, foliopakkaukset, Oreo-keksit, Captain Marvel -sarjakuvat, View Master -maisemakiekot jne. Kemianteollisuus kehittelee monenlaisia tuotteita ihmisten oikukkaiden halujen tyydyttämiseksi.
Don DeLillon tuotantoon sopii myös käsite ennustava fiktio. Kaikki ennustukset keksivät ja kuvittelevat jotain tulevaa. Usein se on luonteeltaan dystooppista; esimerkkeinä Kafka, Orwell tai vaikkapa Margaret Atwoodin romaani Orjattaresi. DeLillo kirjoittaa siitä, mitä USA pelkää. Hän on ennakoinut ainakin terrorismin, salaliittoteoriat ja informaatiopommituksen.
Alamaailman kanteen DeLillo valitsi itse kuvan World Trade Centerin kaksoistorneista. ”Kaukana näkyvä kaksoistorni, hirviömäisen massatuotannon malli, yksiköiden jotka tulevat identtisinä hihnalta ja päätyvät supermarkettiin päivän hinnalla varustettuina.”
Alamaailma on kylmän sodan psykohistoria, jossa kaikki liittyy kaikkeen. ”On vain yksi totuus. Se, joka hallitsee silmiäsi, pyörittää maailmaa.” Huikea teos!
Tähdet kertovat
DeLillo ei ole erityisen kiinnostunut historiasta. Hän kirjoittaa omasta ajastaan, ilmiöistä, joita näkee ympärillään. Välillä toki tapahtuu jotain historiallista.
John F. Kennedy löi kilpailijansa Richard Nixonin ensimmäisissä tv-vaaleissa 1960. Kivi kengässä oli juuri valtaan noussut Fidel Castro. JFK antoi luvan Sikojenlahden maihinnousuyritykseen huhtikuussa 1961. Kuuban kriisi oli loppuvuodesta 1962, kun Castro yritti saada ohjuksia Neuvostoliitosta. Kuuman linjan neuvotteluissa Hrustshevin ja Kennedyn välillä yhteenotolta kuitenkin vältyttiin.
JFK:n hallitus, jota kutsuttiin nimellä New Frontier, uusi rintama, oli nuorekas ja uudistusmielinen. Sillä oli valtavasti kannattajia, mutta myös vaikutusvaltaisia vastustajia. John F. Kennedyn elämä päättyi salamurhaajan luoteihin 22.11.1963 Dallasissa. Nuo 6,9 sekuntia Elm streetillä tuhosivat amerikkalaisen viattomuuden. Ihmiset alkoivat uskoa salaliittoteorioihin, vaihtoehtoisiin totuuksiin.
Don DeLillon romaani Vaaka kertoo Lee Harvey Oswaldin tarinan. Vaaka oli Oswaldin tähtimerkki. Kulkiessaan ”vakuutustornien ja pankkilaitosten varjossa” Oswald toivoi mielekästä roolia tai tehtävää, joka ”päättäisi hänen eristyneisyytensä ja johtaisi hänet pisteeseen, jossa hän ei enää olisi irrallaan hänen ympärillään käydyistä todellisista kamppailuista”.
Nimi, jonka me tälle pisteelle annamme, on historia, DeLillo kirjoittaa.
Korkeimman oikeuden tuomari Earl Warren nimitettiin JFK:n murhaa tutkivat komitean puheenjohtajaksi. DeLillon mukaan Warrenin komission loppuraportti on kuin James Joyce olisi ryhtynyt kirjoittamaan 1960-luvun Amerikasta. Kirjoihin ja kansiin vietiin aivan kaikki. Vaakaan aineistosta on päätynyt Kennedyn politiikkaa vastustaneiden heterogeenisten ryhmien ja Lee Harvey Oswaldin epämääräinen yhteydenpito. Hämäräpiireissä liikkui myös yökerhon pitäjä Jack Ruby, joka surmasi Lee Harvey Oswaldin suorassa tv-lähetyksessä pari päivää salamurhan jälkeen, kun vankia oltiin siirtämässä Dallasin poliisitalolta vankilaan.
Don DeLillo rakentaa Oswaldin henkilökuvan autenttisista lähteistä romaanikirjailijan vapauksia käyttäen. Oswaldin tarinan lomassa kulkee toinen juoni, joka esittelee Kuuban kriisin jälkeisen Amerikan kaikenkarvaisia salaseuroja ja muita hämäräpiirejä. Don DeLillon mukaan hänen kirjansa on fiktiota, mutta sen kuvaama tapahtumasarja tuntuu varsin uskottavalta. Jatkuva Kennedyn ja Oswaldin brutaalin kuoleman näyttäminen televisiossa turmeli myös suuren yleisön. Se oli kuin alkusoitto väkivaltaiselle ja levottomalle 60-luvulle. Vietnamin sota, repivä kansalaisoikeustaistelu ja poliittiset salamurhat vyöryivät amerikkalaisiin olohuoneisiin.
Don DeLillon Vaaka on kirja, joka aiheuttaa sinnikästä levottomuutta lukijassa. Juuri siksi se kannattaa lukea.
Arkeologiaa ja terrorismia
DeLillo käsitteli terrorismia ja salaliittoteoriota jo teoksissaan The Names (1982) ja Mao II (1991).
The Names ilmestyi 1982. DeLillo asui tuolloin juuri Euroopan yhteisöihin liittyneessä Kreikassa. Tapahtumat sijoittuvat Ateenaan, Kreikan saaristoon ja Lähi-itään. Kirjan on ennen kaikkea kuvaus amerikkalaisen James Axtonin ja hänen kanadalaisen vaimonsa Kathrynin väljähtäneestä avioliitosta. Heidän 9-vuotias poikansa Tap on kehittänyt omintakeisen ob-kielen, jolla hän kirjaa havaintojaan ylös. Kirja päättyy pojan kirjoitusvirheitä vilisevään, mutta ilmaisuvoimaiseen novelliin. Katrhryn työskentelee arkeologina kaivauksilla Kouros-saarella.
James tekee listan (27 Depravities) omista puutteistaan. Hän ajattelee niitä vaimonsa näkökulmasta. Listalla ovat mm. tyytyväisyys itseensä, teeskentely, pessimismi ja sokerina pohjalla – amerikkalaisuus.
- Tiedäthän että me kanadalaiset rakastamme pettymyksiä. Kaikki mitä teemme päättyy pettymykseen. Me tiedämme sen, me odotamme sitä, joten me teemme pettymyksen sisäiseksi vaatimukseksi elämässämme. Pettymys on sisäsyntyinen tunteemme,” Kathryn analysoi.
The Names kertoo myös kummallisesta uskonnollisesta kultista, jossa vanhuksia kuolee mystisesti Kreikan saaristossa. Kultin lonkerot ulottuvat Intiaan asti. Lahkolaiset iskevät, kun ennusmerkit ovat kohdallaan; uhrit nimen täytyy alkaa samoilla kirjaimilla kuin paikkakunnan, jossa hän suorittaa sovituksensa syntipukkina.Yksi uhreista on Michaelis Kalliambetsos, joka löydetään Mikro Kaminin kylästä.
James Axton työskentelee riskianalyytikkona firmassa (Northeast Group), jonka pääkonttori sijaitsee oudosti Washingtonissa eikä esim. New Yorkissa. Kenelle hän oikein työskentelee? Kirjan lopussa James saa mielenrauhansa palautettua kiivetessään Ateenan Akropoliille. Hän tajuaa, että ikivanha Parthenon on edelleen kiinteä osa nykyajassa sykkivää Ateenaa.
Vaikka The Names sisältää hieman sekavia kielifilosofisia ja uskontoihin liittyviä hämäriä pohdintoja, kirjan imperialismiin ja historiaan liittyvät keskustelut ovat hyvin mielenkiintoisia. Tämä kirja nousi yhdeksi suosikeistani. Toivottavasti teos vielä käännetään suomeksi.
Massojen esiinmarssi
Taas uutinen, joka liittyy Don DeLillon kirjoihin. Japanin entisen pääministerin Shinzo Aben murhaajan motiivi liittyy moonilaisiin (HS 12.7.2022).
Yhdistymiskirkko on korealaisen liikemiehen Sun Myung Moonin 1950-luvulla perustama uususkonnollinen liike, joka tunnetaan myös nimellä moonilaisuus.
Liikkeen englanninkielinen nimi on ”The Family Federation for World Peace and Unification”, minkä vuoksi se tunnetaan kansainvälisesti lyhenteellä Yhdistymiskirkko (Unification Church).
Kristinuskoa, taolaisuutta, buddhalaisuutta ja kungfutselaisuutta yhdistelevä uususkonto sai alkunsa perustajansa näystä. Moon kertoi nähneensä teininä Jeesuksen, joka pyysi häntä jatkamaan työtä ”harmonian ja puhtauden hyväksi”.
Yhdistymiskirkolla oli sen itsensä mukaan 1980-luvulla noin kolme miljoonaa jäsentä. Nykyisin jäseniä arvioidaan uutistoimistojen mukaan olevan satojatuhansia tai korkeintaan miljoona.
Liike tunnetaan erityisesti tuhansien ihmisten joukkohäistä, joissa se väittää tuovansa pariskunnat yhteyteen Jumalan kanssa.
Don De Lillon kirja Mao II alkaa Yankee-stadionilta 6500 parin joukkovihkimisellä. Kirja päättyy beirutilaishäihin sodan varjossa. Kirja kertoo sanoista ja kuvista, kirjailijan työn viihteellistymisestä, joukkopsykoosista, terrorismista ja yltiöindividualismin yleistymisestä.
Keskushahmona on eristäytynyt kirjailija Bill Gray. ”Vuosia sitten olin sitä mieltä, että romaanikirjailija pystyy muuttamaan kulttuurin hengenelämää. Nyt ovat pommintekijät ja pyssymiehet vallanneet sen alueen. He tekevät rynnäkköjä ihmisten tietoisuuteen”, Gray tilittää. Näyttää vahvasti siltä, että tulevaisuus kuuluu väkijoukoille.
Mao II on tärkeä teos Don DeLillon tuotannossa kuvatessaan kylmän sodan muuttumista terrorismin vastaiseksi taisteluksi. Romaanina teos jää kuitenkin melko vaikeaselkoiseksi punoessaan juonen pätkiä limittäin ja lomittain.
Amerikka vapaassa pudotuksessa
Don De Lillo omaksui jo nuorena James Joycen alter egon Stephen Daedeluksen non serviam -asenteen. Taiteilijan omassakuvassa nuori Stephen julistaa, ettei hän palvele mitään sellaista, mihin ei enää usko ja tulee käyttämään keinoina ainakin vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.
Joitakin haastatteluja DeLillo on sentään antanut. Hän kertoi Hesarin Jukka Petäjälle heinäkuussa 2009:
”Ajan käsite vain kuului elimellisesti Putoavaan mieheen. Se vain hiipi sisään, vaikka romaanissa on päällisin puoli kyse vain siitä yhdestä hetkestä, jolloin terroristien kaappaamat lentokoneet osuivat kaksoistorneihin New Yorkissa. Siihen on rakentunut kolmen vuoden aikajänne, joka päättyy Demokraattien puoluekokoukseen Bostonissa kesällä 2004. Osallistuin itsekin tuohon kokoukseen.”
WTC:n tornit ovat juuri sortuneet. Selviytyneiden joukossa on melkein nelikymppinen lakimies Keith, jonka työpaikka sijaitsi vielä hetki sitten pohjoistornissa. Hän pelastautuu portaita pitkin shokissa, tuhkan peittämänä ja verisenä kädessään ventovieraan salkku. Keith ajaa taksilla erossa asuvan vaimonsa Liannen luo.
Muistisairaiden kanssa työskentelevä Lianne ottaa Keithin takaisia asumaan luokseen. Heidän poikansa Justin tähyilee pelokkaasti taivaalle salaperäistä Bill Lawtonia (Osama bin Laden) peläten. Perhe yrittää selvitä terrori-iskusta, kuten koko osuman saanut amerikkalainen yhteiskunta.
”Tiedän, että useimpien elämässä ei ole järkeä. Missä nyt on järkeä tässä maassa? Lianne huokaa. Paluuta entiseen ei ole.
Salkkua palauttaessaan Keith tietysti ajautuu suhteeseen salkun omistajan Florencen kanssa. Keith myös muuttuu pokerinpelaamisessaan yhä uhkarohkeammaksi.
Romaanissa siirrytään eri aikatasoilta toiselle. Lopulta fokuksessa on terroristi Hammad, joka ohjaa lentokoneen kohti tornia. Keith selviää tulihelvetistä ulos, mutta tuhansien kohtalo oli jäädä loukkuun oman työpisteensä ääreen. WTC oli maailmankaupan keskus; iskuissa kuoli ihmisiä yli 90 maasta.
Putoava mies ei ole tornista varmaan kuolemaan hyppäävä businessmies, vaan nimi tulee performanssitaiteilijasta, joka harrastaa hengenvaarallisia, aina yllättäviä performansseja. David Janiak mm. roikkui kirkon kellotornista Bronxissa ja Queensboron sillalla East Riverin yllä. Poliisi pidätti hänet useita kertoja. Kuoleman kanssa flirttailu voi tietenkin päättyä vain yhdellä tavalla.
Putoava mies ei ole DeLillon parhaita kirjoja. Se on läheistä sukua Esittäjä-pienoisromaalille. Molemmat käsittelevät menetyksen ja surun kohtaamista.
Kaksoistornien ahdistava muisto
DeLillo on usein viitannut saksanjuutalaiseen yhteiskuntakriitikkoon Walter Benjaminiin (1892-1940). Juuri ennen kuolemaansa Benjamin kirjoitti Historianfilosofiset teesit, joista yksi kuvaa Historian enkeliä. Sen esikuvana on Paul Kleen maalaus Angelus novus. Benjaminin/ Kleen historian enkeli pakenee menneisyyden kauhuja selkä edellä tulevaisuuteen. Benjaminin mukaan se, mitä me nimitämme edistykseksi, on raunioina Historian enkelin jalkojen juuressa.
Cosmopolis oli jo lähes valmis kirja, kun WTC-iskut lamauttivat DeLillon pitkäksi aikaa paikalleen. Tuumailun tuloksena syntyi pitkä kirjoitus In the Ruins of the Future, jonka myös Helsingin Sanomat julkaisi joulukuussa 2001.
Cosmopolis on yhden päivän odysseia, joka sijoittuu huhtikuulle 2000. 28-vuotias miljonääri Eric Packer matkustaa New Yorkin läpi ylellisessä limusiinissaan. Päivän aikana hän käy yhä epätoivoisempaa kauppaa jenillä ja lopulta menettää kaiken. Yhä holtittomammaksi muuttuva sijoittaja saa päähänsä etsiä käsiinsä lapsuuden slummeista tutun parturin, joka leikkaa hänen tukkansa.
Ericin matkan varrelle osuu presidentin autosaattue, rap-idolin hautajaiset, elokuvan kuvaukset ja raju mielenosoitus, joka on suunnattu kasvottomia markkinavoimia vastaan. Mielenosoittajat voi nähdä nykyajan luddiitteina, jotka taistelevat tuulimyllyjä vastaan.
Lopulta koittaa totuuden hetki, kun Eric tapaa tuntemattoman miehen, joka asuu hylätyssä rakennuksessa. DeLillo osoittaa, kuinka raha ja ahneus vaikuttavat aikamme kulttuuriin ja ihmiskuvaan. Kirja saa myös lukijan miettimään omaa paikkaansa yhteiskunnassa ja talouden vaikutuksia maailmanmenoon.
Omegapisteessä alku ja loppu sulautuvat toisiinsa
Omegapisteen minäkertoja on kolmikymppinen dokumentaristi Jim Finley, joka on tekemässä Yhdysvaltojen puolustusministeriön entisestä neuvonantajasta Richard Elsteristä (73 v.) kokeellista dokumenttiohjelmaa. Innokas Finley haastattelee kaiken kokenutta kyynikko Elsteriä lähellä Meksikon rajaa aavikolla. Autiomaassa myös aikakäsitys muuttuu. DeLillon mukaan Omegapisteen alkusysäyksen hänelle antoi Douglas Gordonin videoteos 24 Hour Psycho, jota esitettiin New Yorkin Modernin taiteen museossa kesällä 2006.
Yllättäen paikalle ilmestyy myös Elsterin tytär Jessie, josta Jim alkaa kiinnostua. Jessiellä on kuitenkin omia ongelmia elämässään. Lopulta paikalla onkin enää Jessien poissaolo, joka lamauttaa myös Jimin ja Richardin keskustelut.
Omegapiste sitoo sen ajan ja tietoisuuden vuorovaikutukseen. Don DeLillo kertoo lainanneensa käsitteen New Yorkissa vuonna 1955 kuolleen ranskalaisen jesuiittapapin Pierre Teilhard de Chardinin teoksesta Le Phénomène Humain. Omegapisteessä aika ja paikka menettävät merkityksenä, jolloin maailma saavuttaa maksimaalisen tietoisuuden ja kompleksisuuden tason.
”Luin kirjan ensimmäisen kerran jo opiskeluaikoinani. Kun keksin erakoituneen Elsterin hahmon tajusin, että hän ajatteli osin samalla tavalla kuin de Chardin. Luin kirjan uudestaan. En osaa vieläkään kertoa, tarkoittaako omegapiste Chardinin teoksessa täyttymystä, korkeinta kehityksen astetta vai lopullista tuhoa.” Hän lisää, että nimessä on kuitenkin jotakin samalla tavalla lopullisen tuntuista.
Omegapiste on mielestäni paras DeLillon loppukauden pienoisromaaneista. Se on kuin hiottu timantti; kirjassa ei ole mitään ylimääräistä eikä keinotekoisen tuntuista.
Tantaloksen tuskat
Don DeLillon läpimurtoteos on romaani Valkoinen kohina. Se sai ilmestymisvuonnaan 1985 myös arvotetun National Book Award -kirjallisuuspalkinnon. Se on edelleen hänen tunnetuin teoksensa.
DeLillo asui Kreikassa ja matkusteli vaimonsa Barbara Bennettin kanssa Euroopassa ja Lähi-idässä 1980-luvun alkuvuosina. Kotiin palattuaan DeLillo huomasi suuren muutoksen amerikkalaisessa elämänmuodossa. Televisiosta oli tullut suorastaan yksi perheenjäsen. Yhä suuremmista kauppakeskuksista ja supermarketeista oli tullut kulutusyhteiskunnan temppeleitä, shoppailusta perheen yhteinen ajanviettotapa, jopa osa ihmisten identiteettiä.
Nykyihmisen elämä on täynnä kohinaa, sähköä, säteilyä, stressiä, mainoksia, suorituspaineita jne. Hän kuin antiikin taruston Tantalos, jolla on kyltymätön jano. Ahdistus on valtava ja se on murskaamassa meidät. Mitä tehdä yhä neuroottisemmalle kuolemanpelolle, joka on hiipinyt länsimaisen elämäntavan ytimeen?
Valkoisen kohinan päähenkilö on Kukkulan collegen Hitler-tutkimuskeskuksen johtaja Jack Gladney. Gladneyn uusperheen elämänmenon mullistaa lähistöllä tapahtunut onnettomuus eli ”ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma”, kuten sitä romaanissa kutsutaan.
Valkoinen kohina on poikkeuksellinen teos DeLillon tuotannossa, sillä se on komedia kuolemanpelosta. Jack miettii usein, kumpi kuolee ensin, hän itse vai hänen rakas vaimonsa Babette. Loppupuolella paljastuu, että Babettelle kaiken päättyminen on vielä suurempi ongelma. Hän on turvautunut jopa jonkinlaisen puoskarin Willie Minkin apuun. Tämä tieto sysää Jackin maailman raiteiltaan; hän aikoo kostaa Minkille. Loppu on tragikoominen sarja hirtehisiä kohtauksia Jackin kostoretken varrelta. Jack Gladney joutuu katoliseen sairaalaan, jossa keskustelee sairaanhoitajana toimivan nunnan kanssa. Gladney järkyttyy, kun nunna ei usko Jumalaan.
- ”Meidän teeskentelymme on kutsumusta. Jonkun täytyy näyttää uskovan. Meidän elämämme on aivan yhtä vakavaa kuin siinä tapauksessa että meillä olisi todellinen usko, todellinen vakaumus. Kun usko väistyy maailmasta, ihmisistä on tärkeämpää kuin koskaan enne, että joku uskoo”, nunna järkeilee.
Lopulta Jack Gladney pystyy kohtaamaan ihmisen elämän ytimeen kuuluvan tyhjyyden. Supermarkettien roskalehtitelineissä on nimittäin kaikki mitä tarvitsemme, ”kaikki mikä ei ole ruokaa eikä rakkautta”.
Aika pysähtyy Kotkassa
DeLillon 2000-luvun tuotannolle on ominaista yhä korostetumpi visualisoituminen. Myös kieli kehittyy niukempaan suuntaan. Esittäjä-pienoisromaanissa (The Body Artist) aiheena on surun ilmaiseminen ja läheisen poismenon hyväksyminen.
Performanssitaiteilija Lauren Hartke asuu elokuvaohjaajamiehensä Rey Roblesin kanssa. Alkuosa on arjen välinpitämätöntä kommunikaatiota elämänkumppanin ohi. Kumpikin puuhailee omiaan, satunnaisesti kumppaniin törmäten. Kaikki kuitenkin järkkyy, kun Rey ampuu itsensä. Lauren joutuu kohtaamaan suuren surun ja miettii tietenkin lakkaamatta, miksi näin kävi. Lauren palaa heidän yhteiseen vuokramökkiinsä rannikolle. Hän harjoittaa kehoaan ja työstää ajatusmaailmansa ja tunnetilojaan.
Talon yläkerrassa Lauren havaitsee oudon pikkumiehen, jolle antaa nimen Tuttle. Se on mielikuvitushenkilö, joka auttaa Laurenia työntämään synkät ajatukset syrjään.
Jonkinlaisena zen-harjoitteena Lauren katsoo internetistä kuvaa lähes autiolta maantieltä Kotkasta. Se saa Laurenin kuohuvan mielen tasoittumaan.
Vähitellen Laurenin elämänjano palautuu ja hän kykenee palaamaan ihmisten keskelle.
Absoluuttinen nollapiste
Nolla kelviniä -romaanissa DeLillo liikkuu tieteiskirjallisuuden teemoissa. Nolla kelviniä on absoluuttinen nollapiste, jossa atomit eivät liiku.
Konvergenssiksi nimetty hanke on kehittänyt syväjäädytystekniikan, jonka se väittää toimivan täydellisesti. Sen avulla parantumattomasti sairaat voidaan jäädyttää odottamaan tulevaisuutta, jolloin heidän fyysiset heikkoutensa voidaan parantaa. Näin Konvergenssi tarjoaa jäsenilleen avaimet kuoleman voittamiseen, ikuiseen elämään.
Hankkeen innokas puuhamies on markkinastrategi Ross Lockhart. Hänen Artis-vaimonsa on Konvergenssin salaisessa tutkimuslaitoksessa odottamassa siirtoa kryokammioon. Vaimonsa menetyksen ahdistama Ross pohtii mahdollisuutta jäädyttää itsensä Artisin seuraksi.
Kirjan kertojana toimii Jeffrey, Rossin poika edellisestä avioliitosta. Toisin kuin päämäärätietoinen isänsä, hän on lähinnä ajelehtinut elämän läpi. Jeffrey ei luota Konvergenssin lupauksiin ja pitää koko ideaa syväjäädytyksestä haihatteluna. Jeffreyn kumppani Emma adoptoi pojan Ukrainasta. Tarinaan liittyy myös Ukrainan sota 2014.
Jeffreyn kautta lukija matkaa tutkimuslaitoksen uumeniin ja keskelle keskusteluja, joissa pohditaan niin Maapallon mahdollisia tulevaisuusskenaarioita kuin ikuisen elämän merkitystä.
Jälleen sivutaan filosofi Heideggerin ajatuksia kuolemaa kohti elämisestä inhimillisenä välttämättömyytenä. Ilman kuolemaa ei olisi elämääkään. Inhimilliseen elämään kuuluu rajallisuuden kokemus.
Tyhjyyden kohtaaminen
Don DeLillon pieni mestariteos Hiljaisuus (2020) sijoittuu hetkeen, jossa teknologiset yhteydet katoavat. Ei televisiota, ei internettiä, ei somen älämölöä. Mitä tapahtuu digiaddikteille, jotka elävät kiihkeästi virtuaalitodellisuudessa? DeLillo kuvaa maailmaa, jossa pelko on ottamassa yliotteen järjestä. Mielikuvitus lähtee laukalle.
Aviopari Jim ja Tessa on tulossa lennolla Pariisista Newarkiin. Sieltä he aikovat mennä ystäviensä (Diane, Max ja Martin) luo seuraamaan amerikkalaisen jalkapallon loppuottelua, Super Bowlia. Juuri kun peli on alkamassa, digiyhteydet lamaantuvat.
”Kukaan ei halua sanoa sitä kolmanneksi maailmansodaksi, mutta sitä se kuitenkin on”, yksi pienoisromaanin henkilöistä uskoo.
Olemme tulleet eksistentiaalisella tasolla riippuvaisiksi teknologiasta. Sosiaalinen media kiihdyttää yhteiskunnan fragmentoitumista. Facebookin algoritmit korostavat kuohuttavaa sisältöä.
Don DeLillo on kulkenut pitkän tien hysteerisen realismin maksimalismista kohti yhä kirkkaampaa minimalistista ilmaisua. Suurkaupungin sekamelskan keskeltä nouseva kosmologia tyhjyyttä vasten alkaa olla valmis. Hiljaisuus on mestarin kirjoituskoneen viimeinen vaimeneva kilahdus.
Teksti: Harri Päiväsaari
12.7.2022
TOP 6 omat suosikkini Don DeLillon tuotannossa:
- Underworld (1997), Alamaailma (1999) suomentanut Helene Bützow.
- White Noise (1985), Valkoinen kohina (1986) suomentanut Helene Kortekallio.
- Libra (1988), Vaaka (1989) suomentanut Helene Bützow.
- Cosmopolis (2003), Cosmpolis (2003) suomentanut Helene Bützow.
- Point Omega (2010), Omegapiste (2011) suomentanut Helene Bützow.
- The Names (1982). Ei suomennettu.
Lähteet:
Don DeLillon koko tuotanto.
Petäjä, Jukka, Jätteet, baseball ja ydinkokeet kulmakivinä Don DeLillon mestarillisessa Alamaailmassa. HS 28.8.1999.
Petäjä, Jukka, Uuden romaanin ärsyke oli Valo… HS 12.11.2011.
Salmén, Leif, Kirjallisuus jätehuoltona. Teoksessa: Kävelyllä Lenininpuistossa. Tammi 2000.
The Cambridge Companion to Don DeLillo. Edited by John N. Duvall. Cambridge University Press 2013.
HS Teema erikoisnumero 4/2021 aiheena 11.9.2001.
Radio-ohjelma Hiljaisuus. Kulttuuriykkönen 14.2.2022. Juontaja Jakke Holvas, keskustelijat Helene Bützow ja Virpi Vairinen. Yle Areena.
Vartiainen, Pekka, Postmoderni kirjallisuus. Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945–2000. BTJ Finland, Helsinki 2013.
