”Niin katosi voitto maailmasta, ja kuka sitä kaipaa,
en minä valita että se on poissa.
Se katosi, meni, meni, loppui.
Sitä sanotaan riskiksi nyt kun siitä on puhe,
ylijäämäksi, kun se kirjataan.
Niin katosi voitto maailmasta, ja minun on lähdettävä
ilman papereitani,
kiinnitysasiainpöytäkirjoja, lainhuudatus-, pöytä- ja
velkakirjoja,
kaikki vilpittömässä mielessä, lisäyksineen täydennyksineen,
tosi yksin.”
Tämä Paavo Haavikon (1931–2008) runo ilmestyi teoksessa Puut, kaikki heidän vihreytensä vuonna 1966. Se oli dramaattinen vuosi Haavikon elämässä. Hänen vaimonsa, kirjailija Marja-Liisa Vartio, kuoli 17.6. vain 41-vuotiaana. Tasan 30 vuotta myöhemmin kuoli heidän yhteinen tyttärensä Johanna. Hänkin vain 40-vuotiaana.
Nämä olivat Paavo Haavikon elämän kolmesta tragediasta pahimmat. Se ensimmäinen oli kiinteistöyrittäjäisän Heikki Haavikon lyyhistyminen kotiovelle helmikuussa 1951. Samana vuonna ilmestyi Paavo Haavikon esikoisteos Tiet etäisyyksiin, suomalaisen modernismin klassikko.
Martti Anhavan (s. 1955) 800-sivuinen tiiliskivi Ja niin katosi voitto maailmasta kuvaa Paavo Haavikon elämää runsaaseen haastatteluaineistoon pohjautuen. Aloite tuli kirjailijan pojalta, Heikki Haavikolta, joka antoi Anhavan käyttöön myös isänsä arkiston. Elämäkertaa Anhava teki seitsemän vuotta. Kansien väliin on dokumentoitu kaikki olennainen runoilijan elämästä.
Haavikko oli erilainen nuori Kallion yhteiskoulussa 1940-luvulla. Kolmesta veljestä selvästi nuorimpana ja likinäköisenä hän jäi alakynteen mm. urheilussa ja puhevika mykisti hänet sosiaalisissa tilanteissa. Jäljelle jäi näyttämisen halu. Haavikon metodiksi muodostui kyseenalaistaminen, akanvirran kehittäminen. Haavikko oli äkkipikainen ja pitkävihainen ihminen.
Otavan pelastaja
Puut, kaikki heidän vihreytensä oli ”kaunis loppu Haavikon runoudelle”, kuten Pentti Saarikoski asian ymmärsi. Yksi aikakausi päättyi, toinen alkoi. Haavikko kutsuttiin kustannusyhtiö Otavan kirjalliseksi johtajaksi 1967. Hän tiesi tulevansa firmaan, joka huojui konkurssin partaalla. Haavikko oli myös saneeraamassa Yhtyneitä Kuvalehtiä ja toimi useiden Otavan tytäryhtiöiden hallituksissa. Perheyhtiön toimitusjohtajaksi nousi 1979 Olli Reenpää, jonka kanssa Haavikko tuli aluksi hyvin juttuun, mutta 1980-luvulla välit viilenivät. Anhavan teoksen kulminaatiopisteeksi asettuu Haavikon kausi Otavassa. Runoilija lähti yhtiöstä ovet paukkuen vuonna 1983.
Martti Anhavan mukaan Otavan pelastajiin pitää lukea Paavo Haavikon ja Heikki A. ja Olli Reenpään mukana myös tietokirjaosaston johtaja Pentti Huovinen ja Otavan kirjailijoista huolehtinut kustannustoimittaja Hannu Mäkelä.
Otavasta lähdettyään Haavikko ryhtyi toimitusjohtajaksi vuonna 1975 perustamaansa kustannusyhtiöön Art Houseen. Anhavan mukaan kaunainen suhde Otavaan säilyi lähes loppuun asti.
Metsien mies, liikemies
Haavikon harvoja läpi elämän jatkuneita harrastuksia oli pörssikurssien seuraaminen ja sijoittaminen. Toinen oli metsäomaisuuden kartuttaminen ja metsänhoito.
Haavikko alkoi kirjoittaa kolumneja Suomen Kuvalehden pörssipalstalle 1988. Hän esitteli itsensä lukijoille näin: ”Kaikkien alojen asiantuntijaksi itseään nimittävä Paavo Haavikko on myös pörssiasioiden asiantuntija.” Antti Blåfieldin mukaan Kuvalehden kirjoittamisensa Haavikko aloitti moraalifilosofina. Haavikko ei siis kirjoittanut palstallaan vain talouselämän ilmiöistä.
Haavikko esiintyi mielellään liikemiehenä. Hän nyt sattui olemaan myös runoilija. Haavikko osasi jo varhain tuotteistaa kirjoitustyönsä. Hän osasi mitä vaan ja hän kirjoitti nopeasti. Kun säveltäjä Tapio Länsiön sävellystyö Haavikon Sulka-teoksen teksteihin ei oikein edistynyt, runoilija opasti: ”Sinä hiot. Sinun pitää vain tehdä. Sinun ei pidä hioa. Teet vaan…”
Martti Anhava kertoo, kuinka hänen isänsä Tuomas Anhava toimi Haavikon ateljeekriitikkona 1950-luvulta aina 1990-luvulle saakka. Yksi Haavikon kipeimmistä välirikoista tuli vääjäämättä, kun Tuomas Anhava ei voinut hyväksyä sitä, että 50-luvun modernisteista etevin laski riman liian alas 1990-luvulla. Loppuvaiheessa pamfletteja ja kaikenlaisia tekstejä syntyi vauhdilla, mutta taso vaihteli hurjasti.
Profeetta omalla maallaan
Tapasin Paavo Haavikon kerran, kun haastattelin häntä kesällä 1994. Haavikko kutsui Kirkkonummen Juholaan, jossa keskustelimme hänen muistelmistaan ja muista hankkeista. Haavikollahan oli aina monta rautaa tulessa. Juttuni ”Profeetta omalla maallaan” ilmestyi Länsi-Savossa 19.6.1994. Juttu on kestänyt hyvin aikaa. Haavikko puhuu siinä omalla äänellään. Mm. näin: ”On koomisuuden huippu etsiä vastauksia koulutuksesta, kun maa on täynnä hyvin koulutettuja työttömiä. Suomi on koulutettu niin hyvin, ettei se pysty käytännön toimintaan.”
”Asioita käsitellään ilmiöinä tietämättä, että todellisuuteen voi vaikuttaa vain reaalisilla toimenpiteillä. On vastenmielistä, että olemattomilla asioilla vahvistetaan tajuttomuuden tilaa. Yksi sellainen on, että presidentti (Martti Ahtisaari) jakaa verovapaan palkankorotuksensa työttömille. On samantekevää, jaetaanko sotilaille päivärahaa vai ei, kun rintama on murtunut”, Haavikko julisti.
Tällaisista lausunnoista Haavikko rakensi tavaramerkkinsä. Hänestä tuli synkkä oraakkeli, joka ennusti Suomen talouden tuhoa pamfleteissaan, joita kirjoitteli Kimmo Pietiläisen ja Tuomas Keskisen kanssa.
Jo Kansakunnan linjan (1977) historiantulkinnoissa runoilija oikaisi päätelmiinsä ”tarkka likimääräisyys” ohjenuoranaan. Ammattihistorioitsijat kyselivät turhaan Haavikon lähteiden perään. Hannes Sihvo totesi arvostelussaan (Karjalainen 4.12.1977), että ”pisin monologi on piilotettu kaikkialle tekstiin, se on valistuneen itsevaltiaan Urho Kekkosen.” Näin Kansakunnan linjan loppuosa näyttää K-linjan suorastaan historiallisen determinismin sanelemalta. Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa, koska Haavikko toimi myös vanhenevan Kekkosen haamukirjoittajana.
Pekka Tarkan mukaan Haavikko oli ”historian harrastajana omalla alallaan näyttämöteoksissa, joita vuosien mittaan kertyi puoli sataa: näytelmiä, librettoja, kuunnelmia”.
Viiniä ja naisia
Paavo Haavikon naissuhteet olivat nekin melko monimutkaisia. Kirjallisuudentutkija Ritva Haavikko (o.s. Hanhineva, myöh. Rainio) solmi runoilijan kanssa avioliiton 1971. Se kesti -ehkä asumuseron vuoksi- runoilijan kuolemaan asti. Pitkät sivusuhteet Paavo Haavikolla oli Marja Kemppisen ja Tytti Oukarin kanssa.
Pekka tarkka sanoi Viiniä, kirjoitusta (1976) ilmestymisen jälkeen, että Haavikko on suomalaisen nykyrunouden suuri erootikko.
Martti Anhavan mukaan Viiniä, kirjoitusta oli Haavikon viimeinen suuri runoteos.
Runoja matkalta salmen yli, Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina ammensivat kaikki vapaasti Suomen myyttisestä esihistoriasta, Kalevalasta ja Bysantin kulttuuripiiristä.
”Ei se huono elämä ollut. Kaiken se on ottanut minkä on antanutkin”, sanoo Rauta-ajan Väinämöinen. ”Siihen ei Haavikolla ole juuri mitään lisättävää.”
Jaakko Anhava on koonnut yhteen Haavikon aforismit kokoelmaan On hyvä elää ja palella (Teos 2016). Näistä huomattavin on Puhua, vastata, opettaa (1972). Siinä Haavikko rinnasti valtion yrityksen johtamiseen ja ärsytti äärivasemmistoa mm näin: ”En halua muuttaa tätä järjestelmää toiseksi. Tämä on jo kyllin huono.”
Paavo Haavikko kuoli Marian sairaalassa 6.10.2008. Hänet haudattiin sukuhautaan Hietaniemen hautausmaalle. Haavikon työtoverina 1980-luvulla työskennellyt Hilkka Olkinuora toimii nykyisin pappina. Hän kertoo usein käyttävänsä siunaustilaisuuksissa Haavikon katkelmaa Prosperon runoista:
”Ensin on suru elettävä, sitten pitkä ikävä.
Sen ylitse ei pääse, ei ohitse,
ei, mentävä sen lävitse kun se on lähellä
ja kaukana kuin kivi tai pilvi.”
Runoruhtinas on poissa, mutta varsinkin hänen alkupään tuotantonsa on jo saavuttanut klassikon aseman. Martti Anhavan Ja niin katosi voitto maailmasta kuuluu jokaisen Haavikon lukijan käsikirjastoon.
Teksti: Harri Päiväsaari
22.11.2021