KRITIIKKI

Risto Alapuro, Vallankumouksessa. Moskovan päiväkirjat 1990–1991. 363 sivua. Vastapaino, Tampere 2021.

Supervallan romahdus arkipäivän horisontista

 

Sosiologian professori Risto Alapuro (s. 1944) vietti lukuvuoden 1990–1991 Neuvostoliiton Tiedeakatemian sosiologian laitoksilla Moskovassa ja Leningradissa. Tarkoituksena oli tutkia Neuvostoliiton sosiaalisia liikkeitä ja tutustua venäläisiin kollegoihin. Berliinin muuri oli murtunut marraskuussa 1989, joten ajankohta oli hedelmällinen myös neuvostoyhteiskunnan mullistusten analyysiin. Mihail Gorbatshovin vuonna 1985 aloittama perestroika ja glasnost olivat ajautumassa umpikujaan. Kyseisten käsitteiden välille repesi ristiriita, koska komentotaloutta ja yksipuoluejärjestelmää ei ollut mahdollista uudistaa ilman puolue-eliitin tukea.

Alapuro suunnitteli pitkään kirjan julkaisemista Neuvostoliiton luhistumisesta. Lopulta aineistosta jäi jäljelle päiväkirja neuvostovaltion sisäisestä romahduksesta.

”En ikinä olisi voinut uskoa, että koko neuvostososialistinen aaterakennelma luhistuu kerralla kuin korttitalo”, Alapuro tunnustaa päiväkirjansa esipuheessa. Näkökulma on prospektiivinen: tulevaisuus on avoin.

Homo sovieticus

Päiväkirjassaan Risto Alapuro on tapahtumien keskellä. Hän kokee olevansa etuoikeutettu, koska hänen asuntonsa on parempi kuin paikallisilla ja käytettävissä olevat tulot korkeammat. Valintamyymälän jonossa ja marketin tyhjien hyllyjen äärellä sekä joukkoliikenteessä hän kohtaa neuvostoihmisten (homo sovieticus) tylyn piittaamattomuuden ja välinpitämättömyyden muurin. Toivottomuus näkyy kaikkialla. Pelastukoon ken voi.

”Oli ainutlaatuinen kokemus nähdä ja tuntea nahoissaan sortumassa olevan suurvallan arkipäivä”, Alapuro muistelee.

Kansalaisten elintason romahdettua kommunistit menettivät kansan luottamuksen. Glasnost todella merkitsi sananvapautta, ja Alapuro kirjaa ylös, millainen on maan alta nousseiden uusien painotuotteiden pluralistinen sekasotku. Esillä on kirjallisuutta lännestä, aiemmin kiellettyjen neuvostokirjailijoiden teoksia, Mikki Hiiri, mutta myös astrologiaa, pornografiaa ja villejä salaliittoteorioita. Televisiosta tuli keskeinen väline muutoksen käsittelyssä. Satiirikko Mihail Zadornovin mukaan oli tullut kiinnostavammaksi lukea kuin elää (1989).

 

Elokuun vallankaappausyritys

”Traagista lokakuun vallankumouksessa (1917) oli nimenomaan se, että se kykeni tuottamaan ainoastaan omanlaistaan kovaotteista ja säälimätöntä komentososialismia.”

Eric Hobsbawm, Äärimmäisyyksien aika (1999).

Neuvostoliitossa yhteiskuntatieteet tukehtuivat marxismi-leninismin pakkopaitaan. ”Työväen ’omasta’ ideologiasta tuli kaikkein mahtavin väline sen alistamiseen!”, Alapuro ihmettelee. Neuvostososiologia muistutti suomalaista sosiologiaa 1950–1960-luvulla. Oli mielipidetiedusteluja ja tilastoja ja muuta kvantitatiivista taulukointia, mutta teoreettinen viitekehys ja kvalitatiivinen analyysi olivat huteralla pohjalla.

Useamman kerran professori kohtaa Leninin iskulauseen: ”Marxin oppi on kaikkivoipa, koska se on tosi!”

Boris Jeltsin valittiin Venäjän federaation presidentiksi 29.5.1990. Hän alkoi yhä enemmän haastaa Gorbatshovia. Apparaatti eli armeija, puolue ja KGB yrittivät kaikin keinoin pysyä vallassa.  Lopulta Janajevin juntan pateettisen vallankaappausyrityksen (19.-21.8.1991) jälkeen valtataistelu päättyy Jeltsinin voittoon.

Lännen triumfi

Alapuro pohdiskelee päiväkirjassaan Venäjän historian pitkää linja. Siinä autoritäärisyys on punainen lanka. Demokraattiset liikkeet ovat aina olleet vaimeita valonpilkahduksia.

Alapuro kirjoittaa 19.11.1990:

”Tällä hetkellä venäläiset ovat lamassa, nöyryytettyjä, lyötyjä, masennuksissa. KAIKKI on viety, lännen triumfi näyttää täydelliseltä. Mutta pitkä linjahan on juuri tämä: se kokemus, että länsi käyttää hyväkseen Venäjää. Siltä pohjalta neuvostovallan reaktioita, siis hyvin pitkässä linjassa, ovat tulkinneet sekä Martin Malia että Johan Galtung. Silti, tästä masennuksestahan taas noustaan, ja yksi mahdollinen tapa on nationalismi, sillä liberalismin pohja on ohut ja kapea.”

Baltian kriisi kärjistyi tammikuussa 1991. Uhreja tuli Vilnassa ja Riiassa, ja tilanne oli äärimmäisen jännittynyt myös Tallinnassa. Liettuan tapahtumista uutisoidaan jonkin verran Moskovassa, mutta Viro on yllättävän vähän esillä Alapuron päiväkirjassa. Alapuro kiinnittää huomiota Baltian maiden keskeiseen asemaan Jeltsinin strategiassa. Tunnustamalla Viron, Latvian ja Liettuan itsenäistymisen, Jeltsin samalla nosti omaa asemaansa Venäjän johtajana ohi kilpakumppaninsa Gorbatshovin. Samaan aikaan Yhdysvallat ja muut länsimaat olivat kiinni Persianlahden sodassa.

”Kun kaikki alkaa hajota, Gorbatshov -systeemin kasvatti- tarrautuu systeemiin”, Alapuro kirjoittaa 18.1.1991.

Putin – uusi autoritäärinen johtaja

Venäjän nykyisen johtajan Vladimir Putinin mukaan Neuvostoliiton hajoaminen oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Neuvostonostalgia näkyy mm. vanhan kansallislaulun palauttamisessa (tosin uusin sanoin). Suurimmaksi venäläiseksi äänestettiin äskettäin Stalin!

Viime vuosina kylmän sodan jännitteet ovatkin palanneet kansainväliseen politiikkaan. Professori Vladimir Gelman kuitenkin arvioi, että kansalaisyhteiskunta on nyt monipuolisempi kuin 30 vuotta sitten. Nykyiset vallanpitäjät perustavat valtansa kovakouraiseen vallankäyttöön, mutta paradoksaalisesti demokratisoitumisen mahdollisuudet ovat parantuneet, kun repressio on koventunut. Potentiaalia kollektiiviseen toimintaan on runsaasti. Autoritaarinen valtio on aina kriisialtis. Sen luonteeseen kuuluu epävakaus. Siksi Putin pelkää opposition järjestäytymistä selkeäksi poliittiseksi vaihtoehdoksi.

Risto Alapuron päiväkirja Vallankumouksessa on silminnäkijän kuvaus dramaattisesta käännekohdasta Venäjän historiassa. Kirjan punainen lanka on yritys ymmärtää interregnumin kaaokseen suistuneen suurvallan tapahtumia. Tankin päälle noussut Boris Jeltsin otti ohjat käsiinsä. Se oli Neuvostoliiton loppu.

Teksti: Harri Päiväsaari

26.10.2021