Iris Hanika, Menneisyydenhallintalaitos. Suomentanut Raija Nylander. Siltala, Helsinki 2021.
Metson uutuushyllystä löytyi pieni helmi, saksalaisen Iris Hanikan (s. 1962) romaani Menneisyydenhallintalaitos. Teos on ilmestynyt nimellä Das Eigentliche Saksassa vuonna 2010. Kirjan on herkällä pieteetillä suomentanut Raija Nylander.
Kustantamo Siltalan sivuilla Raija Nylander kertoo, miksi Iris Hanika halusi kirjoittaa juuri tämän kirjan. Hitlerin varjo lankeaa vieläkin Saksan ylle; se on se ”olennainen” (Das Eigentliche) kuten kirjan alkuperäisnimi kuuluu. Oli siis pakko yrittää kirjoittaa auki kollektiivisen menneisyyden traumat. Iris Hanikan Menneisyydenhallintalaitos käsittelee Saksan historian kipupisteitä arvokkaasti, mutta ottaa sopivasti etäisyyttä henkilöhahmojen arkisen kompuroinnin kuvauksilla.
Holokaustin muisto
Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen historioitsija Hans Frambach. Hän työskentelee Berliiniä muistuttavan kaupungin Menneisyydenhallintaviraston arkistossa. Keskus on fiktiivinen, mutta se viittaa Saksan ponnisteluihin kantaa vastuuta Kolmannen valtakunnan rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Berliinihän on täynnä muistomerkkejä, jotka liittyvät juutalaisvainoihin ja toiseen maailmansotaan. Hanikan romaanissa mm. kompastuskivillä on oma roolinsa. Ne ovat katukivetykseen liitettyjä muistokiviä, joissa on aina vain yksi nimi. Siinä on dokumentoitu, kuka talossa asui, milloin hänet vietiin keskitysleirille ja kuolinpäivä (jos se on tiedossa).
Sen sijaan kivenheiton päässä Brandenburgin portilta sijaitseva valtava Holokaustin uhrien muistomerkkilabyrintti on korostetun anonyymi. Juuri sen vuoksi, että vainon kohteeksi saattoi joutua kuka tahansa, joka oli pakotettu kantamaan Davidin tähteä. Auschwitzin tuhoamisleirillä uhrin käsivarteen poltettiin numerosarja. Nimi menetti merkityksensä.
”Menneisyys ulottuu vielä nykyisyyteen, 2711 vajonneen betonipaaden symboloima menneisyys keskellä kaikkea tälle alueelle rakennettua uutta. Betonipaadet eivät olleet mitään, mihin olisi voinut kompastua matkalla tulevaisuuteen. Kivipaasien kenttä oli vain yksi varsin kiinnostavasti suunniteltu paikka kaupungissa. Kun seisoi sen edessä eikä astunut käytäville, se muistobetoni oli lumoavan kaunis näky ja lepoa silmille, joilla oli siinä mahdollisuus katsella vapaammin kuin muualla kaupungissa”, Hanika kirjoittaa.
”Järkyttyneitä olivat nykyään enää ne, jotka astuivat menneisyyden konkreettiseen todellisuuteen ja paneutuivat olennaiseen, todella tapahtuneeseen. Niihin pöyristyttäviin tapahtumiin, joita ei vielä sopinut käsitellä viihdeteollisuuden keinoin.” (s. 167) Hans Frambach on yksi pysyvästi järkyttyneistä. Tuskaa lisää tietoisuus siitä, että natsien hirmutekojen käsittely on muuttunut ilmiöksi, jota kutsutaan nimellä Shoah Business.
Hakaristeyksessä
Hans Frambach ei ole holokaustin uhri eikä uhrien perillinen, mutta hänen synnyinmaansa synkkä historia tekee onnellisuuden mahdottomaksi. Hän kokee juuttuneensa hakaristeykseen, hakaristin varjon alle. Kun Hansin läheinen työtoveri Graziela Schönbluhm rakastuu ja rimpuilee menneisyyden otteesta, myös Hans näkee mahdollisuuden tavoitella henkilökohtaista onnea. Mutta mitä merkitystä on arkipäivällä, kun menneisyys on ollut mieletöntä kärsimystä? Työ arkistossa on tuntunut ainoalta mahdolliselta keinolta hyvittää kansallissosialismin rikokset ainakin muistamalla uhrien kärsimykset ja dokumentoimalla ne. Mutta Hansista alkaa tuntua, että työ arkistossa enää olekaan niin tärkeää. Hän sairastuu akediaan, tautiin, josta jo keskiajan luostareissa pyhiä tekstejä kopioivat munkit kärsivät. Tympääntyneet munkit kadottivat ilon Jumalasta. Walter Benjaminin mukaan akedia on ”sydämen velttoutta”. Arkikielessä puhutaan melankoliasta, surumielisyydestä.
Graziela on Hansin ainoa ystävä. Hänen kanssaan Hans jakaa historian tuottaman ahdistuksen ja voi avautua myös syvimmistä tunteistaan. Grazielan suhde naimisissa olevan Joachimin kanssa uhkaa työntää Hansin elämän pysyvästi sivuraiteelle.
Jo kirjan avaussivu on tyrmäävän upea:
”KOITTAA AIKA, jolloin ihmisestä häviää kaikki, nuoruusvuosien raivo ja kärsimys maailman epäoikeudenmukaisuudesta, myös luottamus siihen, että maailma muuttuisi paremmaksi tai suorastaan hyväksi, kunhan vain näkee tarpeeksi vaivaa sen puolesta ja tekee sen täydestä sydämestään. Koittaa aika, jolloin sydän on yhtäkkiä tyhjä ja ihminen jää yksin oman itsensä kanssa. Ei mikään hyvä aika.”
Iris Hanikan Menneisyydenhallintalaitos kuvaa, mitä sellaisen hetken jälkeen tapahtuu.
Teksti: Harri Päiväsaari
16.10.2021
