KRITIIKKI
Susan Neiman, Learning from the Germans. Confronting Race and the Memory of Evil. Penguin Books 2020. (1. painos 2019)
”Not everything that is faced can be changed, but nothing can be changed until it is faced.”
James Baldwin, As Much Truth as One Can Bear
Saksan politiikassa Canossa tunnetaan nöyrtymisen paikkana. Keisari Henrik IV seisoi vuonna 1077 paavi Gregorius VII:n linnan pihalla kolme päivää lumisateessa paljain päin päästäkseen pannasta. Viron edesmennyt presidentti Lennart Meri (1929-2006) kutsui yhdistynyttä Saksaa Canossan tasavallaksi.
Vuosi 1945 on Saksan historian nollapiste (Stunde Null). Hitlerin diktatuurin luhistumisen jälkeen Saksan oli luotava uusi identiteetti. Auschwitzin hirmutekojen paljastuminen koko maailmalle aiheutti kollektiivisen häpeän tunteen, josta aikaa myöten löytyi tarvittava nöyryys pesäeron tekemiseksi saksalaiseen imperialismiin.
Amerikkalaissyntyinen filosofi Susan Neiman (s. 1955) on kosmopoliitti juutalainen, joka on jo vuosikymmeniä asunut Berliinissä. Hänen vanhempansa muuttivat Chicagosta syvään etelään Atlantaan Susanin syntymän jälkeen. Maallistunut juutalaisperhe ajoi monin tavoin ihmisoikeuksia rotuerotteluun tottuneessa etelässä, mutta Georgia ei koskaan tuntunut oikealta kodilta, Susan Neiman muistelee. Hän lähti Berliiniin opiskelemaan Immanuel Kantin filosofiaa vuonna 1982, meni naimisiin saksalaisen runoilijan kanssa ja sai kolme lasta. Vuonna 1989 Susan Neiman palasi Yhdysvaltoihin opettamaan filosofiaa Yalen yliopistossa.
Avioeron jälkeen Susan Neiman päätti kasvattaa lapsensa Israelissa. Hän sai paikan Tel Avivin yliopistosta. Juutalainen tribalismi alkoi kuitenkin viiden vuoden jälkeen tuntua ahdasmieliseltä, joten Neiman palasi Saksaan. Nykyisin hän toimii ajatushautomo Einstein Forumin johtajana Potsdamissa.
Taustalla on merkitystä. Neimanin kirja Learning from the Germans. Confronting Race and the Memory of Evil ilmestyi Yhdysvalloissa ja Englannissa 2019. Teos on osittain tekijänsä intellektuaalinen elämäkerta. Vahvimmillaan Susan Neiman on analysoidessaan yhdistyneen Saksan menneisyyden tilintekoa (saksaksi Vergangenheitsaufarbeitung) amerikkalaiselle lukijakunnalleen.
Orjuuden painolasti
Yhdysvallat on perustamisestaan asti esiintynyt vapauden ja demokratian mallimaana. Kansalaisoikeudet eivät ole kuitenkaan kuuluneet kaikille amerikkalaisille. Intiaaneilta vietiin ensin maat ja sitten heidän elinkeinonsa tuhottiin. Jäljelle jääneet alkuperäiskansojen edustajat työnnettiin reservaatteihin.
Ensimmäiset mustat orjat tuotiin Pohjois-Amerikkaan 1600-luvun alussa. Varsinkin etelävaltioiden plantaasitalous perustui orjuuteen. Vuonna 1860 Yhdysvalloissa oli noin neljä miljoonaa orjaa. 1800-luvun kuluessa orjuuden vastustus alkoi olla yhä äänekkäämpää. Yhdysvaltain sisällissota (1861-1865) päättyi pohjoisvaltioiden voittoon. Se merkitsi vanhakantaisen orjuuden loppua. Presidentti Abraham Lincoln allekirjoitti orjien emansipaatiojulistuksen 1863. Silti voidaan sanoa, että vaikka Yhdysvaltain perustuslain 13. lisäys takaa kansalaisoikeudet kaikille täysi-ikäisille Yhdysvaltain kansalaisille, kului vielä 100 vuotta ennen kuin Martin Luther Kingin johtama kansalaisoikeusliike alkoi toden teolla vaatia, että lakia myös noudatetaan.
Susan Neiman huomauttaa, että Yhdysvalloissa on enemmän holokaustiin erikoistuneita museoita kuin Saksassa, Puolassa ja Israelissa yhteensä, mutta ensimmäinen orjuuteen erikoistunut museo Whitney Plantation avattiin New Orleansin lähistölle Louisianaan vasta vuonna 2014.
”In Mississippi, in the end, everything goes back to race.”
Teoksen Dixie kirjoittaja Curtis Wilkie (s.1940)
Susan Neiman kasvoi syvässä etelässä ja muistaa usein kuulleensa sisällissodan aikaisen taisteluhuudon: The South will raise again! Tappiosta huolimatta etelän valkoinen enemmistö katsoi konfederaation olleen oikealla asialla. Myytti voidaan kiteyttää käsitteeseen Lost Cause. Sisällissodassa ei ollut kyse orjuudesta vaan osavaltioiden itsemääräämisoikeuden puolustamisesta liittovaltiota vastaan. Konfederaation lippu yhdistyy nykyisin oikeistoradikalismiin ja rasismiin. Viime loppiaisena juuri tämä porukka valtasi Capitoliumin Washingtonissa.
Jo Barack Obaman valinta presidentiksi herätti vastareaktion, joka vauhditti Donald Trumpin tietä Valkoiseen taloon. Äärioikeistoa tutkinut Mark Potok on sanonut, että Yhdysvallat on nyt samanlaisessa tilanteessa kuin sata vuotta sitten. Amerikkalainen yhteiskunta käy läpi valtavia muutoksia (HS 10.7.2021). Kaupungeissa vietettiin iloista 20-lukua, mutta maaseutu kurjistui. Kaikki päättyi Wall Streetin pörssiromahdukseen 1929 ja maailmanlaajuiseen lamaan. Nytkin USA jakautuu voittajiin ja häviäjiin. Joe Biden yrittää yhdistää pahasti jakautuneen kansakunnan.
Susan Neiman toteaa kirjansa jälkisanoissa, että Yhdysvalloissa kansan historiatietoisuus perustuu yhä maan ainutlaatuisuudelle (exceptionalism). USA on äärettömien mahdollisuuksien maa; menestys on itsestä kiinni. Valitettavasti kaikilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia etsiä hyvää elämää. Neimanin mukaan uutta toivoa on ilmassa. Black Lives Matter -kampanja sai uutta vauhtia, kun poliisi surmasi mustan George Floydin toukokuussa 2020. Poliisiväkivaltaa ja rasisimia on jo niin monta kertaa katsottu läpi sormien, että mitta alkaa olla täynnä. Floydin surmaaja sai pitkän vankilatuomion.
Johtajuuttakin vaaditaan
Vuoden 2015 pakolaiskriisi osoitti Susan Neimanin mukaan, että saksalaisten asenteet ovat oikeasti muuttuneet oikeaan suuntaan. Suuri yleisö toivotti pakolaiset tervetulleiksi. Liittokansleri Angela Merkel näytti jonkin aikaa neuvottomalta, mutta osoitti johtajuutta kehottamalla saksalaisia ottamaan pakolaiset avosylin vastaan. Pakolaisten joukossa oli mm. noin miljoona muslimia.
Kaikki eivät tietenkään olleet samaa mieltä. Saksan valtiopäivävaaleissa syyskuussa 2017 äärioikeistolainen AfD sai 12,6 prosenttia äänistä ja ensimmäiset edustajansa Saksan liittopäiville. Puolue keräsi entisen Itä-Saksan alueella peräti 21,9 prosenttia äänistä. Susan Neiman toteaa kirjassaan, että Itä-Saksa huomattiin lännessä vasta, kun siellä alkoi levitä oikeistoradikalismi.
Poliitikko Björn Höcke (AfD) sanoi vuonna 2017, että Berliini on ainoa pääkaupunki, jonka paraatipaikalla on kansallisen häpeän muistomerkki, Holocaust Memorial (avattu 2005). Yksin Berliinissä on yli 400 toisen maailmansodan ja natsien hirmuvallan uhrien muistomerkkiä. Jo Willy Brandt näytti esimerkkiä polvistumalla Varsovan ghetton muistomerkillä 1970. Susan Neimanin mukaan juuri tässä onkin ratkaiseva ero Saksan ja Yhdysvaltain historiapolitiikan välillä. Saksan häpeän tunne on johtanut totaaliseen suunnanmuutokseen, ja on myös vaatinut johtajuutta viedä prosessi läpi.
USA ei vieläkään ole pyytänyt anteeksi orjuuden aiheuttamia kärsimyksiä. Eikä maalla ole ollut myöskään riittävää johtajuutta tähän. Ei edes Obamalla, jota Susan Neiman avoimesti ihailee.
Diktatuurien perintö
Kolmas valtakunta on saksalaisille monitasoinen trauma. Saksan liittotasavallassa käytiin 1986-1987 tiukka väittely totalitarismista Saksan historiassa. Tämä ns. Historikerstreit käytiin lähinnä Ernst Nolten ja Jürgen Habermasin ja heidän tukijoukkojensa välillä. konservatiivisen Nolten mukaan bolshevikkien organisoima luokkamurha oli ennen natsien juutalaisvainoja ja siksi kommunismi provosoi kansallissosialismin. Vasemmistolaisen Habermasin mielestä kaikki yritykset vertailla ja suhteellistaa joukkomurhia ovat moraalittomia ja niillä on poliittisia tarkoitusperiä.
Müncheniläisen historiantutkijan Martin Broszatin mielestä juutalaisten joukkotuho on ”metahistoriallinen teko”. Antisemitismiä esiintyi kaikkialla Itä- ja Keski-Euroopassa maailmansotien välisenä aikana, mutta vain natsi-Saksassa se organisoitui joukkotuhoksi.
Susan Neiman nostaa esiin Tzvetan Todorovin periaatteen, jonka mukaan saksalaisten tulisi puhua holokaustin ainutkertaisuudesta ja juutalaisten holokaustin universaalisuudesta. Näin molemmat kantavat oman vastuunsa. Valitettavasti kansanmurhia on tehty myös toisen maailmansodan jälkeen.
Stasi valvoi kaikkea
Susan Neiman on koulutukseltaan filosofi. Ehkä siksi hän painottaa enemmän moraalista asennoitumista kuin historiallisia tosiasioita. Kommunismin rikosten aliarvioiminen oudoksuttaa. Kirjan perusteella Neimanilla on paljon DDR-taustan omaavia ystäviä. Neimanin mukaan Itä-Saksan tilinteko natsimenneisyyden kanssa onnistui paremmin kuin Länsi-Saksan. Adenauerin aikana vallitsi painostava hiljaisuus. Katse oli tiukasti eteenpäin, rakennettiin talousihmettä. Entiset natsit kelpasivat mainiosti kylmän sodan kommunismin vastaiseen taisteluun. 1960-luvulla sotarikollisia kyllä päätyi oikeuden eteen Länsi-Saksassa, mutta he saivat huomattavan lieviä tuomiota. Poikkeus on tietenkin Adolf Eichmann, jonka Mossad sai kiinni Argentiinassa. Filosofi Hannah Arendt kirjoitti oikeudenkäynnistä kuuluisan teoksensa Eichmann Jerusalemissa.
Myös monet professorit säilyttivät paikkansa Länsi-Saksan yliopistoissa. Kuuluisin esimerkki on filosofi Martin Heidegger, joka itse oli natsipuolueen jäsen eikä koskaan tuominnut Hitlerin Saksan sotarikoksia.
DDR oli yksipuoluevaltio, jonka tiedustelupalvelu Stasi ulotti lonkeronsa jokaiseen kotiin. Tätä ei pitäisi unohtaa. Berliinin muuri teki Itä-Saksasta vankilan.
DDR:n koko valtion olemus oli antifasistinen. Natsirikolliset saivat pitkiä tuomioita, ja natsien karkottamia ihmisiä toivotettiin tervetulleiksi Itä-Saksaan. Itä-Saksan muistomerkit oli omistettu puna-armeijan sankariteoille; lännessä nostettiin esiin natsien uhrit. Susan Neimanin mielestä Itä-Berliinissä sijaitseva neuvostosotilaille omistettu Treptowin muistomerkki (vuodelta 1949) on parempi kuin holokaustin uhreille omistettu muistomerkki. Neiman sanoo pitävänsä enemmän ns. kompastuskivistä (Stolpersteine), joihin on merkitty kyyditetyn juutalaisen nimi. Jokainen uhri muistetaan yksilönä.
Susan Neimanin ajatuksia herättävä teos Learning from the Germans. Confronting Race and the Memory of Evil osoittaa, että tilinteko menneisyyden kanssa on välttämätöntä, jotta kansakunta voi vapautua kollektiivisista traumoista ja luoda terveellä pohjalla olevan uuden identiteetin. Saksa on rohkaiseva esimerkki, jota pitäisi kuunnella myös Yhdysvalloissa.
Teksti: Harri Päiväsaari 2.8.2021
