Amerikkalaisen unelman kääntöpuoli

Esseitä amerikanjuutalaisesta kirjallisuudesta osa 4 Bernard Malamud (1914-1986)

”Kärsimys on kuin pala kangasta. Olen varma, että juutalaiset pystyisivät ompelemaan siitä puvun.”

Frank Alpine (romaanihenkilö Bernard Malamudin kirjassa Muukalainen, 1957)

Amerikkalainen lehdistö nimesi aikoinaan juutalaiskirjallisuuden ykkösketjun Saul Bellowin, Bernard Malamudin ja Philip Rothin kuuluisan newyorkilaisen vaatefirman omistajien mukaan muotoon Hart, Schaffner & Marx. Kolmikosta Malamud on vähiten tunnettu. Hänen kirjoihinsa kannattaa ehdottomasti perehtyä. Malamud kirjoitti kaikkiaan 8 hienoa romaania ja 55 fantastista novellia.

Bernard Malamud syntyi venäjänjuutalaiseen emigranttiperheeseen 1914 Brooklynissä, New Yorkissa. Hänen vanhempansa pakenivat 1880-luvun pogromien keskeltä Amerikkaan, juutalaisten luvattuun maahan. USA ei ollut Israel, mutta kävi paratiisin odotushuoneesta. Malamudin isällä oli Brooklynissä pieni puoti, joka takasi perheelle niukan toimeentulon. Brooklynin ankeissa vuokrakasarmeissa elettiin viheliäisissä olosuhteissa kuin ghettossa; tosin kaukana Itä-Euroopan shtetleistä, urbaanissa asfalttiviidakossa eristettynä luonnosta ja jopa Jumalasta. Tulevan kirjailijan lapsuus oli kuitenkin verraten onnellinen ja ”koulu korvasi laihahkon perhe-elämän,” kuten Malamud myöhemmin muisteli.

Nuorta Malamudia kiinnostivat myös teatteri ja elokuvat. Hän toimi itsekin harrastelijanäyttelijänä, johon häntä innosti äidinpuoleinen teatterista innostunut suku. Perheen kotikieli oli juutalaissaksa eli jiddish. Malamud sanoo oppineensa rutkasti elokuvista: ”Charlie Chaplinin elokuvat vaikuttivat minuun suuresti: hänen komedioidensa rytmi ja meno ja hänen ihmeteltävä sekoituksensa komediaa ja surumielisyyttä – Chaplinin merkittävimpiä lahjoja; olen tutkinut sitä hyvin huolellisesti,” Malamud kertoo.

Kuviteltuja elämiä

Malamudin henkilöt joutuvat toistuvasti tragikoomisiin tilanteisiin. Tyypillinen esimerkki on William Dubin, keski-iän kriisin kanssa kipuileva elämäkertojen kirjoittaja, joka etsii intohimoa tasapaksuun elämäänsä. Malamud kertoo, että hän yritti romaanillaan Dubinin elämät (1979) kuvata, mikä on hänen oman elämänkokemuksensa summa 56-vuotiaana. ”Haluan muuttaa elämäni ennen kuin se muuttaa minut tavalla, jolla en halua muuttua,” eksistentiaaliseen angstiin suistuva William Dubin toteaa.

Mitä tapahtuu, kun ihminen luo itselleen kuvitteellisen minän? Thoreaun elämäkertaa kirjoittaessaan Dubinista tuli ”seksitön luonnonrakastaja,”D.H. Lawrencen biografian urakan keskellä hän huomaa eksyvänsä primitiivisten intohimojen labyrinttiin. ”Ihminen kirjoittaa elämäkertoja, joita ei voi elää. Ihmisen nälkä: elää ikuisesti,” William Dubin muotoilee elämänfilosofiansa. Dubinin elämät -teoksessa Malamud tavoittelee tolstoilaisen seesteistä elämänviisautta.

Dubin tuumii, että avioliitossa ihminen saa juuri sen, minkä ansaitsee. Hänen oma vuosikymmeniä kestänyt liittonsa Kittyn kanssa ajautuu kriisiin. Dubin nimittäin rakastuu parikymppiseen Fannyyn, jonka kanssa hän matkustaa salaa Venetsiaan. Tietenkin salasuhde paljastuu. Lisäksi Dubinilla on huolia tyttärestään Maudista ja Vietnamin sotaan värväytymistä pakoilevasta poikapuolestaan Gerrystä. Sukupolvien kuilu erottaa vanhemmat lapsistaan, jotka radikalisoituvat 1960-luvun idealismin innoittamina. Dubinin elämät on myös mainio ajankuva 1970-luvun Yhdysvalloista. Sen sijaan Dubinin sekoilu kahden (ja useammankin) naissuhteen loukussa on mielestäni kankeasti kuvattu. Se jää miehisen fantasian tasolle. Naiset edustavatkin kirjassa rationaalista maailmankuvaa ja tekevät järkeen perustuvia valintoja. Kirjan luettuaan ymmärtää, miksi Malamud valitsi motoksi Augustinuksen lauseen: ”Anna minulle siveyttä ja puhtautta, mutta älä vielä.”

Taiteilijaelämää Malamud kuvasi myös vuonna 1971 ilmestyneessä romaanissaan The Tenants. Päähenkilö on juutalainen Harry Lesser, joka ”elää kirjoittaakseen ja kirjoittaa elääkseen.” Harry kirjoittaa kirjaa, joka kertoo kirjailijasta, joka kirjoittaa jostain muusta kuin itsestään. Näin liikutaan metatasolta toiselle eikä teos ota valmistuakseen. The Tenants on kirja luomisen tuskasta. Harry on purkutuomion saaneen vuokratalon ainut asukas, mutta äkkiä hän kuulee kirjoituskoneen naputusta naapurihuoneistosta. Sen on ottanut työhuoneekseen afroamerikkalainen kirjailija Willie, joka kirjoittaa mustaa kirjaa kokemastaan sorrosta. Aluksi miehet tukevat toistensa luomistyötä. Kirja kasvaa kertomukseksi rotuennakkoluulojen tuhoisasta vaikutuksesta. Lopulta miehet tuhoavat toisensa kamppaillessaan valintaan kykenemättömän feministin Irenen suosiosta. Teoksesta on tehty myös elokuva.

Ambivalentti naiskuva

Malamudin naiskuvaa on mielestäni syystä moitittu sovinistiseksi. Naiset ovat joko pyhimyksiä tai demoneja. Esimerkiksi Malamudin läpimurtoromaani The Natural (1952) on kaunokirjallinen tutkielma amerikkalaisesta sankaruudesta. Se sijoittuu Yhdysvaltain kansallisurheilun, baseballin maailmaan.  Lajin merkitys oli suuri myös juuri maahan saapuneelle juutalaisväestölle. Philip Roth sanoi, että juuri baseball sai hänet ymmärtämään, mitä patriotismi parhaimmillaan on. Päähenkilö Roy Hobbs tavoittelee sankaruutta baseball-kentällä hukkaan heitetyn nuoruuden jälkeen. Hobbsia ei kärsimys jalosta. ”Minä halusin kaiken,” Hobbs tunnustaa.

Baseball-tähdeksi kiihkeästi haluava Roy Hobbs joutuu tekemään valinnan seireenimäisen Memo Parisin ja äidillisen lempeän Iris Lemonin välillä. 19-vuotiaan Roy Hobbsin tie tähtiin näytti jo katkevan teini-ikäisen häiriintyneen nuoren fanin Harriet Birdin ampumaan luotiin, mutta Hobbs saa uuden näytönpaikan 34-vuotiaana. Sensaatiohakuinen media omalta osaltaan vauhdittaa Hobbsin menestystarinaa, mutta tutkiva journalisti Max Mercy yhtä säälimättömästi paljastaa tähtipelaajan menneisyyden ja korruptoituneisuuden.

The Natural viittaa nimessä Roy Hobbsin luonnonlahjoihin baseballin pelaajana. Myös ihmisenä hän säilyttää tietynlaisen lapsenomaisuuden; hän ei pysty hillitsemään himojaan maalliseen mammonaan eikä elämän nautintoihin. Hän haluaa kaiken, mutta putoaa korkealta. Kirjan lähtökohtana on tosielämän tapaus, jossa baseballtähti Eddie Waitkus joutui 19-vuotiaan Ruth Ann Steinhagenin murhayrityksen kohteeksi. Malamud käyttää usein myyttejä teostensa taustana. The Naturalin pohjatekstinä on kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritarien tarinat. Roy Hobbs on Percival ja hänen talismaani mailansa Wonderboy on kuin Excalibur-miekka. Muille roolihenkilöille löytyy myös vastineensa kuningas Arturin mytologiasta.

Kirja on filmattu nimellä Voittajan paluu (1984). Pääosassa oli Robert Redford. Hollywoodin tyyliin elokuva on optimisempi kuin alkuteos. The Natural ei ole tyypillinen Malamudin teos, vaikka teemoissa tuttuja piirteitä onkin. Se nousee omien suosikkieni listalle erityisesti vaikuttavana kuvauksena kilpaurheilun raadollisuudesta.    

Vanha sielu vaikeuksissa

Philip Davis kirjoittaa Malamudin elämäkerrassa, ettei mikään tullut hänelle helposti. Perhe oli köyhä, hänen äidillään oli luultavasti skitsofrenia, jonka nuorempi veli Eugene peri. Äiti teki itsemurhan Bernardin ollessa 14-vuotias. Vaikeista lähtökohdista huolimatta Malamud pärjäsi hyvin koulussa. Hän suoritti lopputukinnon Columbia-yliopistossa 1936 ja opetti useissa yliopistoissa ensin länsirannikolla ja myöhemmin Vermontissa. Kokemuksista länsirannikon yliopistossa Oregonissa (1949-1961) syntyi romaani Uusi elämä (1962). Päähenkilö on kolmekymppinen kirjallisuuden ja englannin kielen opettaja Seymour Levin, joka chaplinmaisena hahmona pitää ensimmäisen luentonsa sepalus auki. Uusi elämä on Malamudin toistuvia teemoja. Ongelmaksi muodostuu, että ”uusi elämä riippuu kiinni vanhassa sielussa.” Emersonilainen hengen lahjomattomuus, sananvapaus ja liberalismin puolustaminen ovat kirjan keskeisiä aiheita. Kirja sijoittuu 1950-luvulle, jolloin koko Amerikka eli kylmän sodan pelon vallassa. McCarthyn kommunistivainot lietsoivat vastakkainasettelua myös amerikkalaisten kesken. ”Levin oli koko elämänsä ajan tuntenut olonsa uhatuksi,” Malamud kirjoittaa. Levin sotkeutuu maalaisyliopiston sisäisiin valtataisteluihin ja hän joutuukin kamppailemaan ihanteidensa puolesta ja varsin pian jättämään akateemisen virkansa. Kun Levin lähtee kaupungista, hänellä on mukanaan entisen esimiehensä vaimo sekä tämän kaksi adoptoitua lasta. Uusi elämä alkaa erilaisena kuin entinen tuurijuoppo S. Levin sen mielessään kuvitteli.

Malamudin Uusi elämä oli virkistävää luettavaa. Tieteen soihtua on yhä vieläkin kannettava monien kompromissien ja uhrausten sävyttämässä todellisuudessa. Kuinka säilyttää itsekunnioitus ja oma moraalinen integriteetti? Valtataistelut tutkimushankkeiden hupenevista määrärahoista eivät ole ainakaan vähentyneet.

Oman elämänsä sivulliset

Philip Rothin mukaan Malamud käsittelee ”amerikkalaista epäonnistumista” (Jewish form of failure). Esiin kääntyy amerikkalaisen unelman ruma kääntöpuoli. ”Elämä vastaa ihmisen siirtoihin koomisilla vastasiirroilla,” elämäkerturi Dubin pohdiskelee romaanissa Dubinin elämät.

”Sanovat, että minä kirjoitan niin paljon kurjuudesta, mutta ihminen kirjoittaa siitä, mistä kirjoittaa parhaiten. Niin kuin on mielen uurteet, niin on miehen murheet. Maailman tulkinta ehdollistuu ihmiselle jo varhain perhe-elämässä. Ja murhe on siinä, että riippumatta saavutetun onnen ja menestyksen määrästä varhaisia kokemuksiaan ei pysty pyyhkimään pois – kenties niiden vaikutus heikkenee, mutta mukana ne pysyvät.” Näin mietiskeli Bernard Malamud 66-vuotiaana.

Malamudin henkilöhahmot ovat usein yksinäisiä, oman riittämättömyytensä ja syyllisyytensä pohtijoita. Malamud oli vakava kirjailija. Kaikissa hänen teoksissaan on vahva moraalinen pohjavire. Maailma murjoo ihmistä, joka sinnittelee elämän syrjässä kiinni ahkeruutensa ja kurinalaisuutensa turvin. Malamudin suuhun sopisi Preussin Fredrik Suuren sanat: ”Emme elä tullaksemme onnellisiksi, vaan täyttääksemme velvollisuutemme.”

Novellit

Luultavasti kestävin osa Malamudin kirjallista perintöä on hänen monipuolinen ja persoonallinen novellituotantonsa. Niissä maahanmuuttajafiktio (immigrant fiction) lavenee maagiseksi realismiksi. Hän kertoi huilaavansa romaanien välissä kirjoittamalla lyhyempiä tarinoita.

Niissä on usein päähenkilönä kirjailijan alter ego, kuvataiteilija Arthur Fidelman. Pääosa Fidelman-kertomuksista sijoittuu Italiaan, jonka kielen ja kulttuurin Malamud hyvin tunsi. Malamudin vaimo Ann DeChiara (1917-2007) oli muuten amerikanitalialainen ja katolinen. Valikoima Malamudin novelleja on suomennettu nimellä Idiootit ensin (Harry Forsblom, 1964). Symbolinen Jutkulintu-novelli on malamudilainen versio Edgar Allan Poen kuuluisasta runosta Korppi. Maanvaivaksi osoittautuvat korppi Schwarz estää päähenkilöä assimiloitumasta amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Yksi novelleista käsittelee juutalaisen mahdotonta rakkaustarinaa Harlemissa asuvan mustan naisen kanssa. Novellin nimi on kuvaava: Black is my favorite color.  

Yksi keskeisistä amerikanjuutalaisen kirjallisuuden teemoista on yiddishkeit, joka tarkoittaa juutalaista elämäntapaa, sen perinteitä ja käytänteitä. Malamudin tuotanto ei leimallisesti ole uskonnollista, mutta oireellisesti hän kirjoittaa eräässä novellissaan, että ”Jos ikinä unohdat olevasi juutalainen, toiset kyllä muistuttavat sinua siitä.”

Malamudilainen antisankari kantaa aina jotain stigmaa tai taakkaa. Häntä piinaavat diasporaan tuomitun vaeltavan juutalaisen juurettomuus, vainot ja kärsimys, ainainen syyllisyydentunto ja ahdistava eksistentiaalinen synkkyys. Jatkuva itsensä ja ympäristön tarkkailu sekä perustavaa laatua oleva vieraantuminen ovat malamudilaisen henkilöhahmon peruskokemuksia. Tulevaisuuteen suuntautuvat odotukset ovat suoraan verrannollisia niiden aiheuttamiin pettymyksiin. Kokoelmassa The Magic Barrel (1958) kaksi novellia käsittelee symbolisesti holokaustia: The Last Mohican ja The Lady of the Lake. Edellisessä kolmikymppinen itse taiteilijana epäonnistunut Fidelman lähtee Italiaan tekemään tutkimusta Giotton taiteesta. Hän törmää toistuvasti juutalaiseen nimeltä Shimon Susskind, joka vaatii nuorta amerikkalaista luovuttamaan itselleen puvun. Fidelman yrittää vedota omaan varattomuuteensa, mutta omatunto kolkuttaa ja lopussa Fidelman suorastaan vaatii Susskindia ottamaan puvun vastaan, jos vain saa takaisin Giotto-tutkielmansa kadonneen avausluvun. Loppukohtauksessa Susskind pakenee ghettosta henkensä edestä.

The Lady of the Lake on oikea kokoelman helmi. Komea kolmekymppinen Henry Levin matkustaa pienen perinnön turvin Italiaan ”etsimään romanssia”. Hän käyttää salanimeä Henry R. Freeman. Matkalla Milanoon Freeman päättää hypätä pois junasta Stresan kohdalla. Lake Maggiorella Freeman vierailee turistiryhmän kanssa Isola del Dongolla. Hienossa keskiaikaisessa palatsissa asuva del Dongon aatelisperhe toivoo, että turistit tutustuvat saareen vain opastetuilla kierroksilla. Freeman kuitenkin tietoisesti erkanee ryhmästä ja päätyy yksityiselle aurinkorannalle. Siellä hän näkee matkan päästä kauniin nuoren naisen, joka nousee merestä kuin nymfi. Kaunotar pelästyy nähdessään muukalaisen, rohkaistuu ja esittäytyy. Olen Isabella del Dongo. Ja kysyy Freemanilta kaksi kysymystä: Oletko amerikkalainen? Oletko juutalainen?

  • Olen amerikkalainen, mutta en ole juutalainen vaikka ei minulla ole mitään juutalaisia vastaan, Freeman väistelee.

Tämän jälkeen opas kutsuu Freemanin takaisin ryhmään, ja tyttö katoaa.

Muutamaa päivää myöhemmin Freeman saa hotelliinsa kutsun tulla tapaamaan Isabellaa saarelle. Freeman lähtee matkaan suurin odotuksin. Ilta onkin täydellinen, mutta jälleen Isabella kysyy, onko Freeman kenties sittenkin juutalainen. Freeman kieltää olevansa juutalainen. Illan pimetessä Freeman palaa vaporettolla hotelliinsa.

Freeman on rakastunut Isabellaan, mutta häntä jää vaivaamaan, miksi hän kielsi juutalaisuutensa. Sen hän kuitenkin tekee vielä kolmannen kerran, kun Isabella järjestää tapaamisen Freemanin hotellin lähistöllä. On totuuden aika. Isabella kertoo olevansa köyhästä perheestä, joka hoitaa aatelisperheen kiinteistöä. Koominen opas olikin Isabella isä, joka järjesti asiat niin, että nuoret kohtasivat. Sitten Isabella della Seta paljastaa tatuoinnin rinnassaan. ”Buchenwald. Kun olin pieni tyttö. Fasistit lähettivät meidät sinne. Natsit tekivät tämän,” Isabella sanoi.

”En voi mennä kanssasi naimisiin. Olemme juutalaisia. Menneisyyteni on minulle merkityksellinen. Arvostan sitä, minkä takia olen joutunut kärsimään.”

Freeman yrittää änkyttää olevansa itsekin juutalainen, mutta se on jo myöhäistä. Lumous on haihtunut.

Jiddishin kielessä on käsite trepverter. Sitä käytetään, kun totuus paljastuu liian myöhään; silloin kun henkilö on jo menossa rappuja alas. Näitä silmien avautumisen hetkiä on melkein jokaisen Malamudin novellin lopussa.

Sekatavarakauppiaan unelmat

Morris Bober (60) pitää yhdessä vaimonsa Idan (51) kanssa pientä sekatavarakauppaa Brooklynissä. Alueen köyhien vuokratalojen asukkaat kantavat vähäiset rahansa alueelle nouseviin uudenaikaisiin valintamyymälöihin. Boberit eivät kuitenkaan luovuta. Boberin tukala asema heikkene entisestään, kun hänen pieni puotinsa ryöstetään ja kauppiaskin pahoinpidellään. Menestyvä naapurikaupan omistaja Karp tarjoutuu yhä uudelleen ostamaan Boberin liikkeen. Yhtäkkiä kauppaan ilmestyy nuori mies nimeltä Frank Alpine, joka vaikuttaa aika hämäräperäiseltä henkilöltä. Frank tuppautuu kauppa-apulaiseksi, ja hänen uudet ideansa näyttävät parantavan liikkeen kannattavuutta. Varsinkin kauppiaan vaimo Ida epäilee muukalaista vilpilliseksi ja tilanne kärjistyy, kun Frank alkaa tapailla Boberien viehättävää Helen-tytärtä. Nuoret tapailevat salaa kirjastossa, joka edustaa Frankin pyrkimyksiä tavoitella sivistystä. Frank on katolinen eivätkä Boberit tahdo luovuttaa tytärtään vääräuskoiselle. Frank huomaa, ettei kauppiasperhe vietä juutalaisia pyhiä eikä ole muutenkaan uskovaista sorttia. Morris Bober kuitenkin kertoo, että juutalaisuuden ydin on laki eli toora. Siihen hän uskoon vaikkei ulkoisesti näytäkään juutalaisuuttaan esim. pukeutumisellaan eikä käy synagogassa.

Valokeilaan nousee jatkuviin epäonnistumiin kyllästynyt Frank Alpine, joka kantaa huonoa omaatuntoa mm. osallisuudestaan Boberien kurjan pikkukaupan ryöstössä. Hän haluaa hyvittää pahat tekonsa ja aloittaa uuden elämän. Vanhat synnit eivät kuitenkaan jätä häntä rauhaan. Entinen rikoskumppani sotkee Frankin aikeet varsinkin Helenin suhteen. Uuden elämän perusta alkaa kuitenkin hahmottua, ja Frank kääntyy juutalaiseksi. Katolisesta tulee paradoksaalisesti kärsivä juutalainen.

Muukalainen sijoittuu Malamudin läpikotaisin tuntemaan pikkukauppiaan maailmaan. Se on ankaraa työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Lomista voi vain haaveilla. Tässä miljöössä Bernard Malamud varttui nuorukaiseksi. Muukalainen on mielestäni yksi Malamudin parhaista kirjoista.  

Antisemitismiä tsaarin Venäjällä

”Totalitarismin nousu, toinen maailmansota ja Euroopan juutalaisten tilanne auttoivat minua tajuamaan mitä minä halusin kirjailijana sanoa,” Malamud tunnusti.

Malamudin tunnetuin teos on nimeltään Tuomittu (englanniksi The Fixer). Se ilmestyi vuonna 1966 ja palkittiin National Book Awardilla ja Pulitzer-palkinnolla.

Teos sijoittuu tsaari Nikolai II valtakauden loppupuolelle. Tapahtumapaikkana on myös tsaarin Venäjän (oikeasti Ukrainan) Jerusalemiksi kutsuttu Kiova vuonna 1911. Päähenkilö on Spinozaa lukeva sekatyömies Jakov Bok. Maaseudun shtetl ei enää tunnu sopivalta asuinpaikalta, kun vaimokin on jättänyt Jakovin eikä töitäkään ole. Hän päättää lähteä Kiovaan. Jakov ei muuta pyydä kuin vaatimattoman ja rauhallisen elämän kaukana maailman melskeistä. Kun Kiovan läheltä luolasta löytyy pojan ruumis, paikalliset antisemiitit syyttävät murhasta juutalaisia. Jakov on pelastanut paikallisen tiilitehtaan johtajan hengen ja päässyt hänelle töihin. Jakov ei kuitenkaan kerro olevansa juutalainen, koska tehtaan omistaja on mustien sotnioiden tukija. Kuohuttava rikos vaatii hyvityksen, ja Jakovista tehdään syntipukki. Alkaa piinallinen ja nöyryyttävä vankeusaika. Jakov ei saa mahdollisuutta todistaa syyttömyyttään. Jakov kasvaa vähäpätöisestä sekatyömiehestä Kristuksen kaltaiseksi sijaiskärsijäksi. Tapaus perustuu tositapahtumiin.

Tuomittu tavoittelee tuskan ja kärsimyksen dostojevskiläisiä ääriä niin perusteellisesti, että lukukokemuksesta tulee todella raskas. Sitä kuitenkin hieman helpottaa, että tosielämässä Beilis lopulta vapautettiin syytteistä. Jakov Bokin esikuva Menahem Mendel Beilis kuoli Yhdysvalloissa 1934.

Jumalallinen kosto

Vanhoilla päivillään Malamudin maailmankuva kehittyi yhä pessimistisemmäksi. Romaani Jumalan armo (1982) kuvaa maapalloa ydintuhon jälkeen. Suomentaja Eila Pennanen kertoo esipuheessa, Jumalan armon jatkavan juutalaista mytologiaa. ”Se kertoo miten vihastunut Jumala yritti toisen kerran tuhota ihmissuvun säästämättä tällä kertaa ketään hurskasta Nooaa, mutta teki pienen kosmisen erehdyksen: kun ydinsota peitti maat ja manteret saastuneella vedellä, jäi henkiin yksi ihminen, juutalainen tiedemies ja merenpohjan tutkija Calvin Cohn.” Cohn ajautuu autiolle saarelle, jossa hän perustaa muutaman säilyneen apinan kanssa länsimaisen sivistyksen rippeille rakentuvat yhteiskunnan.

Cohn oli nuorena opiskellut rabbiiniksi, mutta antautunut myöhemmin luonnontieteelliselle uralle. Malamudilaiseen tapaan Cohn on epäilevä juutalainen, joka ei tieteellisestä maailmankuvasta huolimatta ole täysin maallistunut. Cohn puhelee saarella vanhatestamentillisen ankaran Jumalan kanssa. Jumala luottelee Cohnille ihmisen pitkän syntilistan. Cohn huomauttaa, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Cohn ei usko Jumalan hyvyyteen toisin kuin simpanssi Buz. Saksalainen tutkija Walter Bünder on kurkunpääleikkauksen ansiosta pystynyt opettamaan Buzin puhumaan. Buz opettaa myös muut simpanssit puhumaan. Puhekyvyllä onkin mystinen merkitys saaren sivilisaation kehitykselle. Cohn haluaa olla Buzille isä, mutta osoittautuu itse tyranniksi. Buzin käsityksen mukaan Jumala on rakkaus, ja Buzin vastavoimaksi nousee vahva, mutta lempeä, musikaalinen gorilla George.  

Cohn on tietoinen vaikeuksista uuden sivilisaation pystyttämisessä. Omalla tavallaan hänen tulevaisuuteen suuntautuva optimisminsa ajaa hänet konfliktiin saaren apinoiden kanssa. Jumalan tahto toteutuu vääjäämättä. Ihminen päättää, Jumala säätää.

Jumalan armo jäi Malamudin viimeiseksi romaaniksi. Keskeneräinen romaani The People ilmestyi postuumisti vuonna 1989.

Lopuksi Malamudin taidokas kuvaus sekatavarakauppias Morris Boberin kohtalokkaasta vilustumisesta:

”Hän työnsi lapionsa täyteen lunta ja heitti sen kadulle. Se muuttui ilmassa pölyksi ja lensi pois valkeana savuna.

Hän muisti ankarat talvet siltä ajalta, jolloin oli tullut Amerikkaan. Noin viidentoista vuoden kuluttua ne kävivät leudoiksi, mutta nyt ne ovat jälleen ankaria. Ankaraa on elämä ollut, mutta nyt se Jumalan avulla kävisi helpommaksi.

Hän heitti vielä lapiollisen lunta kadulle. – Parempaa elämää, hän mumisi itsekseen.”

Bernard Malamud, Muukalainen. Suomentanut Jorma Partanen. Gummerus, Jyväskylä 1963.

Teksti: Harri Päiväsaari 13.7.2021

Omat suosikkini Malamudin teoksista:

  1. The Magic Barrel (1958)
  2. Muukalainen (1957)
  3. Idiootit ensin (1963)
  4. The Natural (1952)
  5. Tuomittu (1966)
  6. Uusi elämä (1962)

Kirjallisuus:

Bernard Malamudin tuotanto:

The Natural (1952)

The Assistant (1957).Muukalainen. Suomentanut Jorma Partanen. Gummerus, Jyväskylä 1963.

The Magic Barrel (1958)

A New Life (1962). Uusi elämä. Suom. Harry Forsblom. Gummerus, Jyväskylä 1966.

Idiots First (1963). Idiootit ensin. Suom. Harry Forsblom. Gummerus, Jyväskylä 1964.

The Fixer (1966). Tuomittu. Suom. Eero Raassina ja Risto Lehmusoksa. Gummerus, Jyväskylä 1967.

Pictures of Fidelman (1969)

The Tenants (1971)

Rembrandt´s Hat (1973)

Dubin´s Lives (1979). Dubinin elämät. Suomennos Eila Pennanen, esipuhe Reijo Lehtonen. WSOY, Juva 1981.

God´s Grace (1982). Jumalan armo. Suomennos ja esipuhe Eila Pennanen. WSOY, Juva 1985.

The People (1989)

The Complete Stories (1989)

Tutkimuskirjallisuus:

Encyclopedia of American Literature. General Editor: Steven R. Serafin.

Roth, Philip, Pictures of Malamud (vuodelta 1986). Julkaistu teoksessa: Shop Talk. New York 2001.

The Cambridge Companion to Jewis American Literature. Edited by Michael P. Kramer and Hana Wirth-Nesher. Cambridge University Press 2003.