KRITIIKKI Aulis Kallio, Liettuan vaikea vuosisata 1918-2018 ja liettualais-juutalaiset suhteet. Tiberius-kirjat, Turenki 2020. 486 sivua.

 

Baltian maita on totuttu käsittelemään yhtenä kokonaisuutena. Kuitenkin Viro, Latvia ja Liettua ovat hyvin erilaisia valtioita ja kulttuureja. Virolaiset ovat kielisukulaisiamme ja jo siitä syystä meille läheisin Baltian maa. Viro ja Latvia tekevät myös Euroopan unionissa paljon yhteistyötä Pohjoismaiden kanssa. Latvialaisia ja liettualaisia yhdistää kielisukulaisuus, mutta Liettua kurottaa eri suuntaan, kohti Keski-Eurooppaa ja Puolaa. Kaikilla on jossain määrin traumaattinen suhde Venäjään. Siksi ne kuuluvatkin Natoon.

Presidentti Paasikivi totesi usein, että geopolitiikalle emme voi mitään. Itämeren itäisessä pohjukassa ovat usein törmänneet toisiinsa Ruotsin, Venäjän ja Saksan intressit. Kuitenkin Baltian maihin verrattuna Suomi on onnekkaasti hieman syrjässä. Baltian maat sijaitsevat Saksan ja Venäjän välissä. Liettuan kohdalla täytyy mainita myös Puolan vahva vaikutus.

Baltian valtioista eteläisin, Liettua on sekä pinta-alaltaan että väkiluvultaan suurin. Tosin viime vuosina sen asukasluku on pudonnut alle 3 miljoonan. Yhteiskunnalliseen ilmapiiriin Liettuassa vaikuttaa väkevästi katolinen kirkko.

Liettua-aiheista kirjallisuutta suomeksi on ilmestynyt valitettavan vähän. Tamperelainen toimittaja Aulis Kallio (s.1956) on onneksi kirjoittanut useita laatukirjoja Liettuasta: Liettuan 1000-vuotisen historian kunniaksi ilmestyi vuonna 2009 Liettuan historia ja 2014 Kulttuurimatkailijan Liettua. Kallion uusi kirja on nimeltään Liettuan vaikea vuosisata 1918-2018 ja liettualais-juutalaiset suhteet. (Tiberius-kirjat, Turenki 2020).

”Näen Liettuan/Baltian holokaustista kirjoittamisen Suomessa tärkeäksi varsinkin nyt, kun meilläkin antisemitismi, rasismi ja egoistinen nationalismi ovat nousussa. Vihan ideologiat ja vihanlietsonta, jotka vakaina aikoina yleensä pysyvät yhteiskunnan kontrollissa, voivat poikkeustilanteessa ohjata ihmiset silmittömän väkivallan tielle”, Kallio kirjoittaa.

 

Historian kipupisteet

Liettua on mainittu ensimmäisen kerran historiallisessa lähteessä, saksalaisen Quedlinburgin luostarin annaaleissa, vuonna 1009. Latinankielinen termi oli Lietaukajoen mukaan Lituae. Toisin sanoen niin Baltian maat kuin Suomikin vedettiin esihistorian hämärästä kirjoitetun historian piiriin ristiretkiajalla. Liettuan valtio sai alkunsa jo 1200-luvulla. Se säilyi itsenäisenä 1700-luvun lopulle saakka. Ns. Puolan jaoissa nykyinen Liettuan alue joutui Venäjän alaisuuteen. Toki Liettualla on myös suurvaltamenneisyys unionissa Puolan kanssa. Puola-Liettuan yhteisvalta ulottui 1500-luvulla Itämereltä Mustamerelle asti. Vilnassa on myös Baltian vanhin yliopisto, joka on perustettu vuonna 1579.

Aulis Kallio mainitsee esipuheessa, että hänen kirjallaan on toinenkin alateema: liettualaisen kansallisen liikkeen ja katolisen kirkon tiivis suhde aina syntyajoilta 1800-luvulta lähtien. Oikeastaan kirjan otsikko pitäisi olla: Liettuan kaksi vaikeaa vuosisataa, 1800- ja 1900-luku. Nuo vuosisadat ovat olleet taistelua Puolan, Venäjän ja Saksan hegemoniaa vastaan. Moni liettualainen on historian saatossa joutunut lähtemään ulkomaille onneaan etsimään. Liettua on historiallisessa perspektiivissä Irlannin jälkeen suhteellisesti eniten väestöä siirtolaisuudessa menettänyt Euroopan maa.

1800-luvulla Liettua oli yksi Venäjän imperiumin Itämeren maakunnista. Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumoukset avasivat myös Liettualle tien itsenäisyyteen. Kansakuntien kevät 1919 synnytti monta uutta pikkuvaltiota Eurooppaan. Liettuan suurin ongelma oli Vilnan joutuminen Puolan alaisuuteen 1920. Puolan ja Liettuan kireät suhteet johtivat osittain myös ns. reunavaltiopolitiikan loppumiseen 1920-luvun alussa. Suomi, Puola ja Baltian maat olivat samassa tilanteessa: ne itsenäistyivät tsaarin Venäjän alaisuudesta ja niiden yhteinen turvallisuuspoliittinen ongelma oli Neuvosto-Venäjä. Puolan miehittäessä Vilnaa, Kaunas julistettiin väliaikaiseksi pääkaupungiksi. Anatanas Smetonan autoritäärinen hallinto alkoi 1926 kestäen 1940 neuvostomiehitykseen asti.

 

”Liettuan vuosisadan keskiyö” 1940-1953

Liettuan vaikean vuosisadan ensimmäinen itsenäisyys päättyi oikeastaan 23.8.1939. Silloin Molotov ja Ribbentrop allekirjoittivat Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen Moskovassa. Sopimukseen sisältyi salainen lisäpöytäkirja, jossa diktaattorit jakoivat Puolan. Hitler luovutti Viron, Latvian, Liettuan ja Suomen Stalinin etupiiriin. Talvisodan lopputuloksena Suomi kuitenkin säilytti itsenäisyytensä. Kallion kirjaa lukiessa tuleekin monta kertaa mieleen, että onneksi Suomi välttyi miehitykseltä. Vaikkapa Hannah Arendtin Totalitarismin historiassa (1951) käy ilmi, että ihmisoikeudet menivät valtioiden romahdusten myötä.

Neuvostoliiton hallituksen äänenkannattaja Izvestija julkaisi 16.5.1940 artikkelin, jossa korostettiin, että pienten valtioiden pyrkimys puolueettomuuteen on hyödytöntä, kun suuret taistelevat olemassaolostaan Venäläiset alkoivat toteuttaa salaisen lisäpöytäkirjan etupiirijakoa. Liettuan miehitys alkoi 15.6.1940. Liettua suostui puna-armeijan tukikohtavaatimuksiin. Liettuan sovjetisoinnin toteutti Vladimir Dekanozov. Liettuan kansanhallituksen johtoon NL asetti lehtimies Justas Paleckisin pääministeriksi.

”Liettuassa ja muissa Baltian maissa testattua kommunistisen vallankaappauksen taktiikkaa, jossa vallan valtaus aletaan sisäministeriöstä, sovellettiin sodan jälkeen laajassa mittakaavassa neuvostoarmeijan miehittämässä Keski- ja Itä-Euroopassa”, Kallio huomauttaa.

Kesäkuussa Liettuasta kyyditettiin neuvostojärjestelmän kannalta ”epäluotettavat ainekset”. Aulis Kallion keskeinen lähde miehitysajalta on Lithuania 1940-1991; the History of Occupied Lithuania.

Heinäkuussa 1940 liettualaiset valitsivat uuden parlamentin, joka sai nimen kansanseimas. Se päätti, että Liettuassa siirrytään neuvostojärjestelmään. Neuvostoliiton korkein neuvosto hyväksyi Liettuan, Latvian ja Viron liittymisen Neuvostoliittoon 3.8.1940. Virallisen tunnustuksen antoivat Stalinin liittolainen Saksa sekä Italia ja yllättävää kyllä Ruotsi. Ruotsi myös luovutti Liettuan tasavallan kultavarannon pankeistaan kommunisteille.

Venäjä pitää sitkeästi kiinni tulkinnastaan, että Baltian maat liittyivät vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon.

 

Saksalaismiehitys ja holokausti

Hitlerille hyökkäys Neuvostoliittoon oli ristiretki juutalaisbolsevismia vastaan. Wehrmachtin selustassa Einsatzegruppe A vastasi joukkosurmista Baltiassa, Luoteis-Venäjällä ja Valko-Venäjällä. Yksikköön kuului noin tuhat miestä. Liettuassa toimi Einsatzkommando 3, johon kuului pari sataa saksalaista. Liettualaisista muodostettiin poliisipataljoonia toteuttamaan joukkosurmia. ”Juutalaisten kansanmurhan toteuttamiseen osallistui useita tuhansia liettualaisia. Liettuan itsehallinto oli käytännössä kokonaisuudessaan mukana tässä rikollisessa operaatiossa”, Kallio muistuttaa.

Juutalaisia on Liettuassa asunut jo 700-luvulta alkaen. Vytautas takasi heille laajat oikeudet jo 1388. Kaikista maista totaalisin tuho oli juuri Liettuan juutalaisilla, joita oli ennen sotaa yli 200 000. Heistä tapettiin 95 %. Jopa 167000 juutalaista surmattiin kesä-joulukuussa 1941. Juutalaiset pakotettiin muuttamaan ahtaisiin gettoihin ja sen jälkeen getot tuhottiin. Liettualaiset osallistuivat innokkaasti surmatöihin. Murhat tehtiin käsityönä. Saksalaiset seurasivat sivusta. Sama tapahtui Latviassa. Lähes poikkeuksetta kansanmurhaan syyllistyneet välttyivät tuomioilta.

Aulis Kallio kirjoittaa: ”Paneriain (Ponaryn) joukkosurmia todistanut puolalainen lehtimies Kazimierz Sakowicz merkitsi sarkastisesti päiväkirjaansa: ”Saksalaisille 300 juutalaista merkitsee 300 kansanvihollista, liettualaisille he merkitsevät 300 paria sukkia ja kenkiä.”

Liettualaiset poliisipataljoonat osallistuivat juutalaisten surmiin myös itäisillä miehitysalueilla ja Puolassa, mm. Varsovan getossa ja Treblinkan keskitysleirillä. Nationalistit loivat myytin juutalaisten kollektiivisesta petoksesta (kuten myös Latviassa). Sen mukaan juutalaiset olivat pettäneet Liettuan ja osallistuneet Liettuan sovjetisointiin. Tämä oli tietenkin propagandaa.

Stalingradin tappion jälkeen Saksa alkoi värvätä sotilaita myös Baltian maista. Virolaisista perustettiin divisioonan vahvuinen Viron Waffen-SS -legioona ja latvialaisista kahden divisioonan vahvuinen Latvian legioona. Liettuassa kutsuntoihin osallistui vaivaiset 5-10 % kutsuntaikäisistä, kun Virossa ja Latviassa luku oli 85 %. Raivostuneet saksalaiset sulkivat Vilnan ja Kaunasin yliopistot. Saksan sotakoneistossa palveli yhteensä noin 37000 miestä esim. rakennuspataljoonissa. Arviolta 60000 liettualaista lähetettiin pakkotyöhön Saksaan.

 

Uusi venäläismiehitys

Liettuan vapauttaminen fasismin ikeestä vaati 100000 neuvostosotilaan hengen 1944-1945. Neuvostosotilaiden brutaali käytös siviilejä kohtaan sai Liettuan kommunistijohtaja Antanas Snieckusin voihkaisemaan: ”Jos ryöstely ja väkivalta Kaunasissa jatkuu, menetämme viimeisenkin sympatian puna-armeijaa kohtaan”.

Toisen maailmansodan aikana Liettuan menetykset olivat yhteensä 370000 henkeä. Liettuan sota-ajan menetyksistä sotilaita oli yhteensä 15000, loput uhrit olivat siviilejä. (Vertailun vuoksi suomalaisia sotilaita kuoli toisessa maailmansodassa noin 90000 ja siviilejä noin 3000.)

Liettuan väkiluku oli 2,5 miljoonaa vuonna 1945. Sodasta, juutalaisten kansanmurhasta ja muista natsirikoksista, puna-armeijan paluusta johtuva väestömenetys oli jopa puoli miljoonaa ihmistä.

Neuvostovalta Liettuassa palautettiin syksyllä 1944. Liettuan alueisiin liitettiin Klaipedan (Memelin) alue ja pääkaupunki Vilna. Arviolta 30000 liettualaista taisteli partisaaneina metsissä puna-armeijaa vastaan. Kansa vastusti mm. maatalouden pakkokollektivisointi, joka aloitettiin 1948.

Liettuan kieli ja kansallisuus eivät olleet venäjänkielisen maahanmuuton uhkana kuin Latviassa ja Virossa, koska maa pysyi maatalousvaltaisena. Henkisesti vastarinnan keskus oli katolinen kirkko, niin kuin  Puolassakin.

Stalinin kuoleman jälkeen myös Liettuassa oli jonkinlainen suojasään kausi, mutta pian Moskova tiukensi otettaan. Liettuan puoluejohtajat Antanas Snieckus ja Petras Griskevicius olivat lojaaleja Moskovalle. Brezhnevin pysähtyneisyyden aikana Neuvostoliiton talous alkoi jäädä jälkeen. Romahdus tuli 1980-luvulla. Gorbatshov nousi valtaan 1985 ja ilmoitti, että puna-armeija vetäytyy Itä-Euroopasta. Berliinin muuri murtui, Saksa yhdistyi ja kylmä sota loppui. Sillä oli kuitenkin verinen loppunäytös monissa Neuvostoliiton valtapiiristä irtautuvissa maissa

 

Itsenäisyyden palauttaminen

Viron kansanrintaman (Eesti Rahvarinne) esimerkin innoittaman liettualaiset perustivat oman uudistusliikkensä (Sajudis) vuonna 1988. Liikkeen alkutahdit löi musiikkitieteen professori Vytautas Landsbergis. Baltian maissa muistettiin näyttävästi Molotov-Ribbentrop -sopimuksen 50-vuotispäivä 23.8. 1989. Maiden asukkaat muodostivat 600 km pitkän ihmisketjun laittoman neuvostomiehityksen protestiksi.

Liettua julistautui uudelleen itsenäiseksi 11.3.1990. Tammikuussa 1991 Neuvostoliitto yritti murskata itsenäisyysliikkeet Baltian maissa. Vilnan verisunnuntaina 13.1. neuvostojoukot ottivat väkisin haltuun Vilnan televisiotornin. 14 liettualaista sai surmansa ja ainakin 700 haavoittui. Parlamenttitalon ympärille oli kokoontunut ainakin 40000 liettualaista suojelemaan kansanedustajia. Riiassa Latviassa ainakin viisi ihmistä sai surmansa neuvostojoukkojen toimesta. Venäjän johtoon oli nousemassa Boris Jeltsin, joka tuomitsi väkivallan Baltiassa. Jeltsin lensi Tallinnaan ja Venäjän ja Baltian maiden johtajat hyväksyivät julkilausuman, jossa tunnustivat toistensa oikeuden itsenäisyyteen.

Liettuassa järjestettiin kansanäänestys itsenäisyydestä 9.2.1991. Äänestysprosentiksi tuli peräti 84,7 ja heistä 90,5 % kannatti itsenäistymistä. ”Jos presidentti Gorbatshov olisi ollut se avarakatseinen valtiomies, jona moni lännessä häntä oli pitänyt, hän olisi tunnustanut kansanäänestyksen tuloksen. Mutta hän ei ollut sellainen. Liettua ja Neuvostoliitto aloittivat kyllä uudestaan neuvonpidon, mutta se ei johtanut mihinkään, koska neuvosto-osapuoli ei tunnustanut Liettuan itsenäisyyttä”, Aulis Kallio tähdentää.

Tarvittiin vielä ”Sarvikuono” Janajevin juntan säälittävä vallankaappausyritys Moskovassa elokuussa 1991, ennen kuin Baltian maiden irtautuminen Neuvostoliitosta alkoi varmistua. Viro ja Latvia julistivat itsenäisyytensä palautetuksi 20.8.1991. Suomi ilmoitti, että Baltian maiden 1920-luvun tunnustamiset ovat voimassa, joten mitään uutta julistusta ei tarvita vaan voidaan sopia diplomaattisuhteista. Baltian maat hyväksyttiin YK:n jäseniksi 17.9.1991. Vuoden lopussa Neuvostoliitto lakkasi olemasta.

Liettuan kohdalla integroituminen länteen vahvistui, kun se liittyi puolustusliitto Natoon ja Euroopan unioniin vuonna 2004.

Aulis Kallion kirja Liettuan vaikea vuosisata 1918-2018 ja liettualais-juutalaiset suhteet on todellinen tietopaketti Liettuan historiasta. Koska teos ei ole tutkimus vaan yleisesitys, sitä käytetään pitkälti hakuteoksena. Henkilöhakemisto ja kuvaliite valitettavasti puuttuvat eikä lukemista helpottavia graafeja ole käytetty. Luvut ja tilastot on upotettu leipätekstiin. Tiberius-kirjat on pienkustantamo, jonka resurssit ovat rajalliset. Tällaisen kirjan julkaiseminen on tietenkin jo sinällään arvokas kulttuuriteko. Liettua on lähellä.

 

Teksti: Harri Päiväsaari

6.3.2021

 

liettuanvaikeavuosisatakansi 1581496945 198x300 1 | Sisyfoksen tilityksiä