Keskiajan maailmankuvassa ihmisen elämä nähtiin ikuisena hyvän ja pahan kamppailuna. Sitä kutsuttiin nimellä psychomachia, kamppailu sielusta. Danten aikalainen Giotto (1267-1337) kuvasi hyveet ja paheet vastapareina Padovan freskoissaan.
Giotto maalasi Cappella degli Scrovegnin freskot 1304-1306. Tätä maalaussarjaa pidetään hänen pääteoksenaan. Giotton ansiosta maalarin työtä alettiin vähitellen pitää taiteena eikä keskiaikaiseen tapaan käsityönä. Hegelin (1770-1831) mukaan Giotton taiteessa maallinen ja inhimilliset tunteet tunkeutuivat uskonnolliseen taiteeseen.
Kristuksen elämää kuvaavista freskoista yksi kuuluisimmista on Juudaksen suudelma. Juuri pidätetty Jeesus seisoo keskellä majesteettisen tyynenä. Kristuksen pettäneen Juudaksen synnit ovat luettavissa hänen kasvoiltaan keskiaikaisen kuvallisen koodin mukaisesti.
Juudas oli petturi, mutta silti kaikki ihmiset eivät ole pahoja. Rutger Bregmanin Hyvän historia lähtee siitä, että on hyödyllistä kohdella muita ihmisiä hyvin ja rakentaa luottamusta. Mutta voiko ihminen itse päättää tulla hyväksi ja kuinka hyveitä voi opetella?
Onnen yhteisöllisyys
Filosofian klassikoista juuri Aristoteles (384-322 eKr) on vaikuttanut eniten käsityksiimme ihmisen hyveistä. Aristoteleen teosten latinankieliset käännökset saivat myöhäiskeskiajalta lähtien perustetuissa eurooppalaisissa yliopistoissa huomattavan aseman. Renessanssiaikana Giotton ja Danten kotikaupunki Firenze otti Ateenan paikan sivilisaation majakkana. Mutta palataanpa antiikin Kreikkaan.
Aristoteleen filosofialle on tyypillistä biologis-empiristinen tarkastelutapa ja voimakas päämäärähakuisuus eli teleologisuus. Maailmassa tapahtuvat muutokset ovat dynaamista kehitystä kohti lopullista, mutta olioihin itseensä sisältyvää muotoa. Aristotelesta pidetään yleisesti systemaattisen filosofian perustajana.
Aristoteles jakaa ihmissielun rationaaliseen ja irrationaaliseen osaan. Ihmisen erityispiirre on järki, jonka avulla hän voi hallita halujaan ja tarpeitaan. Oikean kasvatuksen avulla vahvistetaan hyveellisiä luonteenpiirteitä, jotka toteutuvat vain silloin ja siten kun järki haluaa.
Aristoteleen mukaan kaikki ihmiset tavoittelevat onnea (eudaimonia). Koska ihminen on luonnostaan yhteisössä elävä olento (zoon politikon), ihmiselle ominaisen tehtävän hyvä toteuttaminen on mahdollista vain yhteisöllisessä elämässä eli kaupunkivaltiossa (polis). Hyve ei kuitenkaan välttämättä tee ihmistä onnelliseksi. Tarvitaan myös suotuisia ulkoisia olosuhteita (esim. terveys, tyydyttävät ihmissuhteet, riittävä varallisuus, jopa hyvää tuuria). Ihmisen hyve edellyttää kaikkien sielun osien hyvää toimintaa ja siksi se voidaan jakaa järkisieluun liittyviksi ajattelun hyveiksi ja halusieluun liittyviksi luonteen hyveiksi. Kasvatuksen tuloksena haluava sielunosa voi oppia tottelemaan järjen ääntä ja pidättymään välittömästä aistityydytyksestä. Tähän tarvitaan pitkäjänteistä harjoitusta.
Kultainen keskitie
Aristoteles kutsuu kutakin luonteen hyvettä valmiudeksi toimia oikean keskivälin mukaisesti. Käytännöllinen järki (fronesis) arvioi kussakin tilanteessa toimivan ratkaisumallin. Aristoteleelle onkin aina tärkeää konteksti, jossa asiat tapahtuvat. Hyvän ihmisen elämässä ihmisen tehtävä toteutuu parhaalla mahdollisella tavalla luonteen hyveiden ja käytännöllisen järjen yhteistoimintana. Ihmisellä on kuitenkin myös teoreettinen järki, joka tarkoittaa suurin piirtein tieteellistä maailmankuvaa.
Nikomakhoksen etiikan VII kirjassa Aristoteles luokittelee ihmiset neljään luonnetyyppiin: HYVIIN eli niihin, jotka tietävät, mikä on hyvää, toimivat oikein ja joilla ei ole huonoja haluja; VAHVATAHTOISIIN eli niihin, jotka tietävät, mikä on hyvää, toimivat oikein, mutta joilla on huonoja haluja, joita vastaan he joutuvat jatkuvasti kamppailemaan; HEIKKOLUONTEISIIN eli niihin, jotka tietävät, mikä on hyvää, mutta toimivat väärin, koska liiallisten huonojen halujen vuoksi eivät kykene pitämään kiinni oikeista valinnoistaan ja HUONOIHIN, jotka eivät edes tiedä, mikä on hyvää vaan toteuttavat johdonmukaisesti jotakin huonoa päämäärää.
Aristoteles aprikoi, kuinka on mahdollista tietää, mikä on oikein ja silti toimia väärin. Tässä hän eroaa klassisen filosofian edeltäjistään. Sokrates nimittäin ajatteli, ettei pahantekijä todella tiedä, mitä hyvä on. Samoin ajatteli hänen tärkein oppilaansa Platon. Sokrateen filosofian tärkeimmäksi kysymykseksi voikin nostaa, mitä ihmisen pitää tehdä, että hänen elämästään tulisi hyvä.
Järki ja hyöty
Antiikin Kreikan kardinaalihyveet olivat kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rohkeus ja viisaus. Kristillinen keskiaika lisäsi listaan uskon, toivon ja rakkauden. Hyve-etiikka säilyi etiikan valtavirtana myös läpi myrskyisän 1600-luvun, vaikka Eurooppaa piinasivat uuvuttavat uskonsodat, tuhoisat kulkutaudit, ilmaston kylmeneminen ja nälkä. Thomas Hobbes (1588-1679) kiistää ajatuksen, että olisi olemassa perimmäinen päämäärä tai suurin hyvä, jollaisesta vanhan moraalifilosofian kirjoissa puhutaan. Hobbesin mukaan on luonnollista, että jokainen pyrkii ajamaan omaa etuaan.
1700-luvulla preussilainen Immanuel Kant (1724-1804) asetti moraalifilosofiansa ytimeen kategorisen imperatiivin. Sen mukaan ihmisen pitää toimia ehdottoman moraalilain mukaan: toimi aina niin, että moraaliset periaatteesi voisi yleistää laiksi. Tähän Kant lisäsi vielä vaatimuksen kohdella ihmisyyttä itsessä ja muissa ihmisissä päämääränä eikä koskaan välineenä. Kantin mukaan moraalin lähtökohtana on aina oltava vapaus ja hyvä tahto. Oikeastaan valistusfilosofiassa Jumalan paikan ottaa järki. Kantin filosofia voidaan tiivistää iskulauseeseen: Sapere aude! Uskalla kuunnella järkesi ääntä.
John Locken (1632-1704) liberalismissa kaikille ihmisille kuuluvat oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen. Liberalismin pohjalle alkoi rakentua utilitarismi, hyötymoraali. Jeremy Bentham (1748-1832) korosti määrällistä hyötyä (kokonaisutiliteetti) moraalin mittapuuna; John Stuart Mill (1806-1873) näki parhaaksi nostaa esiin myös laadullisia eroja hyötyä arvioitaessa. Mill kehitteli myös ns. vahinkoperiaatteen, jonka mukaan oma vapauteni ulottuu siihen pisteeseen, jossa se asettuu vastakkain toisen ihmisen vapauden kanssa. Yhteiskuntarauha ja turvallisuus ovat myös innokkaimpien liberalistien mielestä juuri tästä syystä valtion tärkeimpiä tehtäviä.
Georg Henrik von Wright (1916-2003) pohdiskelee kirjassaan Hyvän muunnelmia käsiteanalyysin avulla hyvän käyttötapoja. Kirjan aiheena ovat hyvän eri lajit: välineellinen ja tekninen hyvä, ihmisen hyvinvointi, hyve, velvollisuus. von Wrightin mukaan ”voidaan varovasti sanoa, että onnellisuus on hedoninen, hyvinvointi taas utilitaarinen käsite. Onnellisuus liittyy mielihyvään ja sitä kautta sellaisiin käsitteisiin kuin nautinto, ilon tunne ja vastaavat. Onnellisuudella ei ole välitöntä loogista kytkentää hyväätekevään. Hyvinvointi taas on ensisijaisesti hyväätekeviin ja haitallisiin asioihin liittyvää, toisin sanoen se liittyy kyseisen olennon hyvään ja pahaan. Kuten onnellisuus mielihyvän kautta liittyy asioihin, joista pidetään ja nautitaan, liittyy hyvinvointi samalla lailla hyväätekevän välityksellä siihen, mitä ihminen haluaa ja tarvitsee”, von Wright analysoi.
Moraalin rappio
Alasdair MacIntyren (s. 1929) yleissävyltään pessimistinen ja jopa moralistinen kirja Hyveiden jäljillä (1. painos ilmestyi 1981) paljasti moraaliajattelun alennustilan. Moraalisuus voi huonosti, sillä moderni moraaliajattelu on vain kokoelma hajanaisia jäänteitä menneistä käsityksistä. Syynä tähän on valistuksen ihanteen epäonnistuminen ja perinteen väheksymisen vuoksi kadotettu historiantaju.
MacIntyren mukaan Friedrich Nietzschen (1844-1900) historiallisesti merkittävä saavutus oli ymmärtää, että pyrkiminen objektiivisuuteen oli vain subjektiivisten tahtojen ilmausta. ”Jos moraalisuus on ainoastaan oman tahtoni ilmaisemista, moraalisuuteni voi olla vain oman tahtoni luomus”, MacIntyre tiivistää Nietzshen yli-ihmisopin etiikan. Näin ihmiskunta putoaa relativismin sudenkuoppaan ja siellä olemme vieläkin.
Macintyre on korostanut, ettei yhteisössä ole toimivaa moraalia, jos sen jäsenet eivät kykene muodostamaan yksimielistä kantaa tärkeistä elämänihanteista. Siksi MacIntyre hylkää individualistisen liberalismin, jossa hyvää arvioidaan yksilön valintojen kautta. ”Elämme kulttuurissa, jonka tyypillinen piirre on sen emotivistisuus”, MacIntyre väittää ja lisää, että nykyihmisen viimeinen vihollinen on ikävystyminen.
Macintyre edustaa uusaristotelismia. MacIntyre tähdentää, että perusarvot ja moraali voivat syntyä ainoastaan yhteisen perinteen ja uskontoon tukeutuvan moraalikasvatuksen varaan. Hänen sankareitaan ovat Aristoteles ja Tuomas Akvinolainen. Tuomaan filosofiassa yhdistyvät Aristoteles ja katolinen teologia. Sitä kutsutaan tomismiksi.
Kenan Malik julkaisi kirjan Moraalin suuntaa etsimässä vuonna 2014. Malik huomauttaa, että MacIntyren käsitys kollektiivista on puutteellinen. Vaikka hylkäämme ajatuksen moraalista erillisten yksilöiden luomuksena, voimme kuitenkin ajatella sosiaalista uppoutuneisuutta perinteen sijaan muutoksen pohjalta. Yhteiskunnallista muutosta havittelevia liikkeitä yhdistää pyrkimys yhteiseen tulevaisuuteen. ”Ne edustavat yhteiskunnallista matkaa, jota eivät muovaile lähtöpisteen vaatimukset vaan päämäärään pantu toivo”, Malik visioi.
Biden ja Augustinus
Yhdysvaltain uusi presidentti Joe Biden piti virkaanastujaispuheensa 20.1.2021 Washingtonissa. Retorisesti vaikuttavassa puheessaan Biden viittasi kirkkoisä Augustinukseen, ”oman kirkkoni eli katolisen kirkon pyhimykseen”. Augustinus esittää kirjassaan Jumalan valtio, että ihmisyhteisöä yhdistävät yhteiset rakkauden ja kiintymyksen kohteet. ”Mitä ovat meitä amerikkalaisia yhdistäviä kiintymyksen kohteita? Biden kysyi. ”Uskon että tiedämme. Arvostamme Amerikan tarjoamia mahdollisuuksia, turvallisuutta, vapautta, ihmiselämän arvokkuutta, toisen ihmisen kunnioittamista, kunniallisuutta ja totuutta”, Biden julisti liberalismin hengessä. Bidenin missio on yhdistää amerikkalaiset yhteisten arvojen taakse.
Mahdollisuudet tehdä hyvää kansainvälisessä politiikassa ovat merkittävästi kohentuneet. Mutta hedonistinen amerikkalainen vapautta ja hyötyä hellivä elämänmuoto ei välttämättä kykene priorisoimaan ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuuden kannalta elintärkeitä asioita. Kamppailu hyvän puolesta siis jatkuu ja varmasti kaikille on jo käynyt selväksi, että se on koko planeettamme kohtalonkysymys.
Teksti: Harri Päiväsaari
1.2.2021
Kirjallisuus:
Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka. Suomentanut ja selitykset laatinut Simo Knuuttila. Gaudeamus Helsinkin 1989.
MacIntyre, Alasdair, Hyveiden jäljillä. Suomentanut Niko Noponen. Gaudeamus Helsinki 2004.
Malik, Kenan, Moraalin suuntaa etsimässä. Etiikan maailmanhistoria. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. niin et näin Tampere 2016.
Thesleff, Holger ja Sihvola, Juha, Antiikin filosofia ja aatemaailma. WSOY Juva 1994.
von Wright, Georg Henrik, Hyvän muunnelmat. Suomentanut Vesa Oittinen. Otava Keuruu 2001.