Tammisaaren Odysseuksen harharetket helleenien jäljillä

GS 2Btv 25C3 25A5 2Bliv | Sisyfoksen tilityksiä
Göran Schildt Italiassa 1937.

Henrik Knif, Göran Schildt. Två liv. Gummerus, Helsingfors 2020.

Suomenruotsalaisen kirjailijan Göran Schildtin (1917-2009) credo löytyi Goethen jalanjäljissä pyhiinvaelluksella Paestumin temppeliin vuonna 1937. Hän päätti tulla kreikkalaiseksi. 

Matkakumppanina Italiassa oli filosofi Georg Henrik von Wright (1916-2003). Etnan huipulla kumppanukset vannoivat, etteivät koskaan tartu viiniä väkevämpiin juomiin eivätkä ikinä lue sanomalehtiä. Ainakin jälkimmäisen lupauksen molemmat joutuivat perumaan, koska Schildtistä tuli Svenska Dagbladetin avustaja noin neljän vuosikymmenen ajaksi ja von Wright sanoi (jonkinlaisena kompromissinä) lukevansa lehdet seisaallaan eteisessä. Välimeri ja antiikki eurooppalaisuuden kehtona kiehtoivat kuitenkin ystävyksiä läpi elämän.

Delfoi | Sisyfoksen tilityksiä
Göran Schildtin kuva Delfoista.

Henrik Knifin kirjoittaman teoksen otsikko viittaa siihen, että Schildt eli kaksi elämää, privaattielämän ja sen, jonka hän tallensi kirjoihinsa. Knif toteaa esipuheessaan, että tätä kirjaa voisi määritellä englanniksi näin: an intellectual and intimate biography. Hän onnistuu kuvaamaan nämä molemmat puolet Göran Schildtin värikkäästä elämänkaaresta.

Tarunhohtoinen Hellas

Henrik Knifin mukaan Göran Schildtin Kreikka-kuvassa oli kolme kehitysvaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa hän ihaili toverinsa von Wrigtin tavoin klassista Kreikkaa ja opiskeli muinaiskreikkaa ja latinaa sekä perehtyi antiikin kulttuureihin. Toisessa vaiheessa hän lähti purjehdusretkille Odysseuksen vanavedessä. Tuolloin ihailun kohteeksi vaihtuikin arkaainen Kreikka, aika ennen Ateenan demokratian kukoistusta. Sieltä löytyi alkuperäinen helleenien maailma; klassinen aika olikin jo rappiota (kuten Heidegger totesi, Platonin ja Aristoteleen filosofia on vain esisokraattien sofian eli viisauden etsiskelyä. Kokonaiskuva oli jo iäksi menetetty). Kolmannessa vaiheessa vuosikymmenien asuminen Leroksen saarella Kreikassa ja tutustuminen Kreikan nykytilaan toivat mukanaan seestymisen kokemuksen. Nuoruuden ihailun kohdetta ei voinutkaan tavoittaa. Mutta voi sanoa, että Göran Schildt onnistui tavoitteessaan tulla kreikkalaiseksi: aluksi epäluuloiset leroslaiset alkoivat arvostaa omintakeista suomalaista, jolle myönnettiin Leroksen kunniakansalaisuus 80-vuotislahjana vuonna 1997.

Leros | Sisyfoksen tilityksiä
Göran Schildt työhuoneessaan Leroksella.

Navigare necesse est

Göran Schildt ei kuitenkaan tullut kuuluisaksi sillä tavoin, kun hän kuvitteli eli kulttuurihistoriallisena esseistinä vaan sanomalehtimiehenä, matkakirjailijana ja myöhemmin Alvar Aallon apostolina. Vuonna 1947 perintörahoilla hankittu Daphne-purjevene avasi reitin Välimerelle, Göran Schildtin henkisiin kotimaisemiin.  Lähes neljän vuosikymmenen ajan Schildt kirjoitti purjehdusretkistään Välimeren kulttuuripiirissä. Kirjojen laaja lukijakunta takasi Schildtille taloudellisen riippumattomuuden. Knifin mukaan Schildt sijoitti aina osan matkakirjojensa tuotosta osakkeisiin, ettei joutuisi isänsä kokemaan taloudelliseen ahdingoon. 

G 25C3 25B6ran 2BSchildt 2BDaphne 2B1970 | Sisyfoksen tilityksiä
Kippari Göran Schildt Daphnen kannella 1970.

Daphne oli antiikin mytologiassa puuksi muuttunut rakastettu. Daphne on lujasta peborapuusta veistetty Turun telakalla 1935. Daphne on muuten pysyvästi näytillä Turun merimuseossa. 

Knif vertaa Schildtiä Tove Janssoniin, joka janosi menestystä kuvataiteilijana, mutta nousi maailmanmaineeseen Muumilaakson luojana. Göran Schildt tutustui läheisen ystävänsä Vivica Bandlerin (jonka vanhemmat, Erik ja Ester von Frenckell, olivat Göranin kummeja) kautta Tove Janssoniin. Vivica kutsui Görania ranskaksi presque-frere, melkein kuin veli. Niin läheiset olivat välit.

Isän varjo

Paitsi Kreikkaa, Göran Schildt etsi koko ikänsä myös isäänsä. Kirjailija Runar Schildt teki itsemurhan syyskuussa 1925. Göran oli vain 8-vuotias. (Isoveli Christoffer oli syntynyt 1915 ja sisko Monica 1920.) Tärkeimmiksi isähahmoiksi muodostuivat André Gide (1869-1951) ja Alvar Aalto (1898-1976).

Göran Schildt purjehti usein vastatuuleen. Kun muut ihailivat Saksaa, Schildt suuntasi jo teini-iässä Ranskaan (1934). Saksa tuntui hänestä liian kurinalaiselta ja jäykältä ja englantilaiset liian materialistisilta ja pinnallisilta. Ranskalainen sivistyksen arvostus ja pisimmälle viedyt yksilön vapaudet tekivät nuoresta Schildtistä frankofiiliin. Madame Yseult de Coppet otti nuoren suomalaisen ystävällisesti vastaan, kun Schildt vuonna 1935 asettui Pariisiin. de Coppet oli aiemmin ollut lähettilään rouvana Helsingissä ja tutustunut Göran Schildtin vanhempiin, Runar ja Mila Schildtiin. Madame ylläpiti Rue Chevertillä periranskalaista salonkia, jossa vieraili säännöllisesti mm. Ranskan akatemian jäseniä. Myös madamen hyvinvarustettu kirjasto oli nuoren suomalaisen käytössä. Samalla Schildt opiskeli Ranskan kieltä ja kirjallisuutta Sorbonnen yliopistossa. Louvre ja Pariisin teatterit tulivat myös tutuiksi jo 1930-luvulla.

Minän pirstaloituminen

Jo Pascal kysyi Mietelmissään (noin 1658), mikä on minä?

”Missä siis on tämä minä, jos ei ruumiissa eikä sielussa, ja miten rakastetaan ruumista tai sielua, jos ei noiden ominaisuuksien tähden jotka eivät ole se mikä tekee minän, koska ne ovat katoavaisia? Sillä voisiko rakastaa jonkin ihmisen sielun olemusta, aineettomasti, mitä ominaisuuksia siinä sitten piileekin? Se ei ole mahdollista ja olisi väärin. Ketään ei siis koskaan rakasteta, ominaisuuksia vain.” (Blaise Pascal, Mietteitä. Suomentanut Martti Anhava, WSOY Juva 1996, s. 293.)

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ns. kadotettu sukupolvi teki nietzscheläisen kaikkien arvojen uudelleenarvioinin. Kokemus yhtenäisestä minästä sai kovaa kritiikkiä. Tarvittiin kuitenkin vielä toinen maailmansota ja rikokset ihmiskuntaa vastaan, ennen kuin syntyi filosofinen suuntaus nimeltä eksistentialismi. Sartre, Camus ja kumppanit veivät maaliin Kierkegaardin tunnetun iskulausteen: ”Joukko on epätotuus. Totuus on yksilössä.” 

Ranskalaisista kirjailijoista Schildtille läheisimmät olivat André Gide ja Paul Valéry. Gide vaati äärimmäistä rehellisyyttä ja taisteli kaikenlaista tekopyhyyttä ja poroporvarillisuutta vastaan. Schildtin mukaan Gide edusti negatiivista moraalia, koska hän luopui kulttuurin ahdistavasta päällysrakenteesta ja sukelsi psyyken syvemmällä piileviin elementteihin. Schildt käänsi Giden teoksia ruotsiksi ja julkaisi tutkielman Gide och människan vuonna 1946. Gide tunnusti avoimesti olevansa kiitollinen nuorelle suomalaiselle, jonka työ antoi hänelle tuulta purjeisiin Ruotsin akatemian silmissä.  Gide sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1947.

Sen sijaan Paul Valéry julisti: ”Il faut tenter de vivre!” eli On elettävä! Valéry osoittikin nuorelle Schildtille positiivisten esikuvien merkityksen.  

Schildtin mukaan juuri Gide oli ensimmäinen, joka oivalsi nykyihmisen minuuden pirstoutumisen. Jo nuorena miehenä Schildt itsekin vastusti ajatusta, että ihmisen persoonallisuus olisi jokin Descartesin lanseeraama cogito, pysyvä kokemusten keskuspiste. Sellaista ei ole, vaikka kaipuu yhtenäisyyteen onkin edelleen olemassa nykyihmisessä. ”Ihmiset vaativat melkein hinnalla millä hyvänsä saada pitää ehjän ja yksilöllisen minänsä,” Schildt kirjoittaa nuoruudenmuistelmissaan Lainasiivin (1995).

Cézannen modernismi 

Pariisissa nuori ylioppilas löysi myös Paul Cézannen (1839-1906) taiteen jo 1935. Väitöskirja Cézannesta syntyi 1945-1946 Helsingin yliopistossa estetiikan professorin Yrjö Hirnin ja filosofi Eino Kailan ohjauksessa. Sen tarkoituksena oli luoda  psykologinen kokonaistulkinta Cézannesta ihmisenä suhteessa hänen teoksiinsa. Göran Schildtin mukaan Cézanne oli ensimmäinen 1800-luvun taiteilija, jonka tuotanto ei asetu Persoonallisuudeksi kutsutun esteettisen kiiltokuvan alle. Hänelle elämä ei ole taideteos, vaan taideteos on osa elämää. Hänen teoksensa ovat persoonattomia kelpo käsityöläisen luomuksia. 

Schildtin tutkielmat Gidestä ja Cézannesta käsittelevät suurelta osin samaa kysymystä: miten ihmisen minä on määriteltävissä? Heidän kauttaan taide alkoi kyseenalaistaa tietoisen persoonallisuuden olemassaolon. Cézanne luopui keskeisperspektiivistä, koska siinä ihminen asettuu pisteeseen, jossa voi ikään kuin hallita maailmaa. Cézannen tavoittena oli antaa ihmiselle luonnollinen paikka siinä maailmassa, missä hän itsekin on. Alkoi hahmottua uusi tapa suhtautua todellisuuteen; senlaatuista näkemistapaa tutkii esim. hahmopsykologia ja fenomenologinen hermeneutiikka. Ihminen on suhteessa maailmaan niin kuin etana kotiloonsa. 


Kouluvuodet opettivat

vastarinnan merkityksen

Göran Schildt muisteli Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan artikkelissa Mielivalta herätti vastarinnan (HS 24.7.1988) kouluaikaansa Lärkanissa.

 ”Lärkan antoi kylläkin perustiedot monista kielistä -suomesta, saksasta, ranskasta, latinasta- ja sain sieltä myös paljon hyödyllistä ja välttämätöntä pohjatietoa. Ennen muuta kuitenkin opin ottamaan kriittistä etäisyyttä, tuntemaan vierautta niihin moniin epäilyttäviin yhteistuntoihin, joihin minut haluttiin mukaan. Minussa herättivät inhoa omahyväinen suomenruotsalaisuus ja militaristinen isänmaallisuus, sovinnainen uskonnollisuus ja ennen kaikkea se institutionalisoitu toveruus, joka kukoisti teinikunnan samoin kuin myöhemmin osakunnan piirissä.”

Kriisi huipentui Göran Schildtin eroon Lärkanista seitsemännellä luokalla lunttaustapauksen johdosta. Hän opiskeli itsenäisesti lukion kahden viimeisen vuoden kurssit ja valmistui ylioppilaaksi etuajassa jo keväällä 1933. Päällimmäiseksi jäi tunne, että yhteiskunta on mielivaltainen laitos, mutta ”voimme pyrkiä tekemään elämästämme jotakin säällistä”

Kolme ihmistyyppiä

”Varje nytt skede i mitt liv har, såsom framgår av följande redogörelser, inträffat för att tillfredsställande chanser öppnat sig för mig.”

Göran Schildt, Tvivlets gåva (2000)

Muistelmateoksessaan Lainasiivin (1995) Schildt toteaa, että ihmistyypit voidaan jakaa kolmeen ryhmään: minä-ihmiset, sinä-ihmiset ja me-ihmiset. Narsismiin taipuvainen minä-ihminen pitää itseään erityisenä ja valta-aseman saavuttaessaan voi olla häikäilemätönkin. Sinä-ihminen tarvii aina yleisön, että hän kokee olevansa olemassa. Schildtin mukaan Alvar Aalto oli juuri tällainen henkilö. ”Alvar oli ihminen joka oli olemassa vain kun hänellä oli vastapuoli jossa peilata itseään, kun hänen esityksenä herätti vastakaikua ympäristössä,” Schildt muistelee. Henrik Knif kertoo, kuinka Aallolla oli tapana soittaa työpäivän päätteksi Schildtille ja rupatella hänen kanssaan arkkitehtuurin filosofiasta usein vermuttilasi kädessään.

Me-ihmiset ovat laumasieluja, jotka heräävät eloon jonkun porukan jäseninä. Tällainen kollektiivinen hurmos osui Göran Schildtin kohdalle, kun talvisota syttyi. Sotavuosista Schildt kirjoitti muistelmateoksen Vinterkriget som fars, joka ilmestyi 2003.

Talvisota käännekohtana

Schildt liittyi Helsingin suojeluskuntaan keväällä 1939. Omien sanojensa mukaan hän oli aiemmin inhonnut kaikenlaista sapelien kalistelua, mutta nyt isänmaa oli vakavassa vaarassa. Maaliskuun alussa hän osallistui taisteluihin Karjalan kannaksella. Juuri ennen talvisodan rauhaa Schildtin hengen lähtö oli lähellä. Hän oli juuri heittänyt kranaatin ja silloin venäläinen sotilas ampui häntä alavatsaan. Vakava haavoittuminen teki 23-vuotiaasta Göran Schildtistä 30 % invalidin. Sukuelimet silpoituivat niin pahasti, ettei hän voinut saada lapsia. Ruotsalaista muotoilijaa Mona Moralesia asia ei haitannut, ja avioliitto solmittiin toukokuussa 1941. Nuoripari asettui aluksi Loviisaan, mutta muutti sodan jälkeen Tuhholmaan. 

Haavoittunut 2BSchildt | Sisyfoksen tilityksiä
Göran Schildt sotasairaalassa Kuusankoskella 1940.

Myöhemmin Schildt arveli, että itse asiassa haavoittuminen pelasti hänen henkensä. Jos hän olisi etuoikeutetun asemansa kautta päätynyt upseeriksi, hän olisi todennäköisesti kaatunut joukkueenjohtajana jatkosodassa. Mutta Schildtin sotatie päättyi jo ennen 1941 hyökkäyssotaa.

Haavoittuminen paransi kovia kokeneen intellektuellin myös talvisodan Suomen hurmaisänmaallisuudesta. Heti olojen normalisoiduttua kosmopoliitti Göran Schildt omaksui uudestaan kielteisen asenteen me-psykooseihin ja piti niitä jatkossakin vaarallisina. 

Katkeruutta venäläisiä kohtaan Schildt ei kuitenkaan tuntenut. Svenska Dagbladet lähetti Schildtin kolme viikkoa Stalinin kuoleman jälkeen reportaasimatkalle Neuvostoliittoon. Syntyi juttusarja ja kirja Tre Veckor i Sovjet (1953). Henrik Knifin mukaan Neuvostoliitosta kirjoitetut artikkelit olivat Schildtille lähes nautinnollista masokismia. Ikuinen individualisti ei koskaan sopeutuisi kollektiivisen yhteiskunnan pakkopaitaan. 

Uusi rakkaus

Lannistumaton Eros kiusasi Göran Schildtiä vaikeasta haavoittumisesta huolimatta. Hänellä oli monia naissuhteita myös avioliittonsa aikana. Liitto Mona Moralesin kanssa päättyi 1964. Göran tapasi vasta 19-vuotiaan Christine Werthmanin 1960. Pian Christinestä tuli rouva Schildt. Koti perustettiin Lerokselle vuonna 1965. Osa vuodesta vietettiin Tukholmassa. Göran Schildt avusti Svenska Dagbladetia ja kirjoitti yhä suositumpia matkakirjoja. Knif kuvaa osuvasti, kuinka Göran Schildt koki suomenruotsalaisen ankkalammikon itselleen liian ahdistavaksi. Tosin myös Olof Palmen Vänstersverige kehittyi suuntaan, jonka Schildt koki yhä enemmän vieraaksi.

Christine 2BSchildt 2BVenetsiassa | Sisyfoksen tilityksiä
Christine Schildt Venetsiassa.


Alvar Aallon apostolina

Göran Schildt tutustui Alvar Aaltoon jo 1930-luvulla yhteisen elokuvaharrastuksen kautta. Kuitenkin vasta yhteinen purjehdusretki Niilin lähteille talvella 1954-1955 teki miehistä elinikäisiä ystäviä. Schildtin mukaan maestro Aalto näki hänessä laaja-alaisesti pätevän kulttuuritietoisen journalistin, joka voisi tehdä Aallon tuotantoa tunnetuksi maailmalla. Näin tapahtuikin; vuosina 1982-1997 ilmestyivät Schildtin monumentaaliset Alvar Aallon elämää ja tuotantoa käsittelevät teokset. Aalto myös suunnitteli Schildteille talon Tammisaareen.

Villa 2BSkeppet | Sisyfoksen tilityksiä
Alvar Aallon suunnittelema Villa Skeppet Tammisaaressa. 

On tietysti oltava valppaana, kun puhutaan elämän myrskyissä karaistuneen merikarhun elämästä. Merimiesjutut ja kalavaleet sopisivat hyvin totuuden jälkeiseen aikaamme, mutta näihin Knif ei sorru. Henrik Knif on kirjoittanut Göran Schildtistä elämäkerran, joka on yksi parhaista, joita olen pitkään aikaan lukenut. Kosmopoliittisen Göran Schildtin kontaktiverkko Suomessa, Ruotsissa ja Välimeren maissa oli hyvin laaja. Knif on onnistunut yhdistelemään taitavasti Schildtin tuotantoa yleiseurooppalaiseen kultturelliseen kehykseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tätä kirjaa on todellakin ilo lukea.

Teksti: Harri Päiväsaari 3.1.2021

Kirjallisuus:

Henrik Knif, Göran Schildt. Två liv. Gummerus, Helsingfors 2020.

Göran Schildt, Cézanne (suom. Rauno Ekholm,1995)

Göran Schildt, Med lånade vingar (1995)

Göran Schildt, Människor och gudar (2002)

Göran Schildt, Tvivlets gåva (2000)

Göran Schildt, Vinterkriget som fars (2003)

Kuvalähde: Göran Schildtin arkisto. SLSA.