George Eliotin Daniel Deronda ja juutalaisuus

Sanon sen heti kärkeen: Daniel Deronda on häkellyttävän monitasoinen, upea romaani. Sitä ei malta laskea käsistään, ja vaikka tässä tiiliskivessä on 928 sivua, tuntuu, että voi kun tarina vielä jatkuisi ja saisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lukukokemusta ryydittää Eliotin lempeän ironinen, ajoittain jopa satiirinen henkilökuvaus. Todellinen page turner siis.

Romaaneja aikuisille

George Eliot (1819-1880) kuuluu 1800-luvun englantilaisen romaanikirjallisuuden eliittiin. Samanlaista kansansuosiota kuin Jane Austen (1775-1817) tai yhteiskunnallista arvostusta kuin Charles Dickens (1812-1870), hän ei kuitenkaan koskaan saanut. Kaikkiaan seitsemän romaania julkaisseen George Eliotin aihevalinnat ja psykologinen käsittelytapa koettiin hieman vaikeaselkoisiksi. Virginia Woolfin mukaan Eliotin kuuluisin teos Middlemarch (1871-1872) oli ensimmäinen englantilainen romaani, joka oli kirjoitettu aikuisille.
Daniel Derondan suomentaja Alice Martin tähdentää, että kaikki ihmisten teot ovat kirjassa tarkasti motivoituja. Juuri tässä piilee George Eliotin viehätys: hän kuljettaa juonta erittäin taitavasti nivoen yhteen erilaisia teemoja. Pienistä yksityiskohdista rakentuu pala palalta tarkka yhteiskuntamoraalin analyysi.

Daniel Deronda ilmestyi imperialismin aikakaudella vuonna 1876. Brittiläinen imperiumi oli johtava maailmanmahti, jonka valtapiirissä ei aurinko koskaan laskenut. Imperiumin kirkkain jalokivi oli Intia. Teollinen vallankumous tuotti vaurautta ennen näkemättömällä  tahdilla, mutta konservatismi yritti pitää pintansa ja luokkajako Englannissa kiristyi. Syntyperä, luokka ja sukupuoli määrittelivät ihmisen paikan viktoriaanisessa Englannissa. Historioitsija Robert Tombs toteaa kirjassaan The English & Their History (2014), että viktoriaanisen ajan arvoja olivat uskonnollisuus, luottamus edistykseen, vapausaate ja kunniallisuus (respectability). Viime mainittua on totuttua nimittämään viktoriaaniseksi kaksinaismoraaliksi.

Lämminsydäminen nuorukainen

Kirjan päähenkilö Daniel Deronda on hyvin koulutettu, sivistynyt ja empaattinen nuorukainen, joka etsii suuntaa elämälleen. Hän kasvaa varakkaan aatelismiehen Sir Hugon holhokkina yltäkylläisyydessä, mutta vailla tietoa syntyperästään. Kirja onkin suurelta osin Danielin matka oman identiteettinsä perusrakenteiden äärelle. Danielin moraalinen kompassi ja ihmistuntemus ovat niin kehittyneitä, että häneen luotetaan ja hän osaa myös itseä hakeutua kontaktiin oikeiden ihmisten kanssa.

Seurapiirikaunotar ja naisen valinnat

Kuningatar Viktorian pitkän hallituskauden aikana (1837-1901) nainen alkoi murtautua ulos miehen nyrkin ja hellan välistä. Daniel Derondan ohella kirjan toinen päähenkilö on seurapiirikaunotar Gwendolen Harleth. Nuorten katseet kohtaavat ensi kerran rulettipöydän ääressä. Gwendolen on aluksi voitolla, mutta sitten enteellisesti häviää. Nuoren naisen mieleen jää kytemään ajatus, että nuorukainen mahdollisesti paheksui uhkapelaamista. Kirjan mittaan Gwendolen alkaa yhä enemmän kysyä neuvoa Danielilta, kuinka eri tilanteissa tulisi toimia, että hänestä kasvaisi parempi ihminen.
Gwendolen joutuu tiukan paikan eteen, kun hänen perheensä menettää yhtäkkiä omaisuutensa. Hänen on pakko miettiä, kuinka säilyttää vapautensa, kun samalla pitää turvata perheen taloudellinen tulevaisuus. Gwendolen ei missään tapauksessa halua ryhtyä kotiopettajattareksi. Ratkaisu on tietenkin avioliitto, mutta seuratako siinä sydämen vai järjen ääntä?
George Eliot (oikealta nimeltään Marian Evans) itse eli skandaalimaisessa avoliitossa suuren rakkautensa George Henry Lewesin (1817-1878) kanssa, joten kirjailijalla oli omia kokemuksia siitä, kuinka naisen valintoihin suhtaudutaan näennäisen vapaamielisessä yhteiskunnassa. Koska naiskirjailijoita pidettiin romantiikan edustajina, Evans valitsi miehisen pseudonyymin George Eliot. Hänen kirjoistaan tuli kuitenkin niin suosittuja, että se kyllä tiedettiin, kuka salanimen takana piileskeli.

Romola Garai näytteli Gwendolen Harlethia Daniel Derondan televisioversiossa vuonna 2002. Jousiammunta, ratsastus ja purjehdus olivat 1800-luvun aristokraattien urheilulajeja. Niillä on keskeinen asema Daniel Deronda -teoksessa. Yläluokka eli enimmäkseen maaomaisuuden tuottamilla korkotuloilla ja heillä oli runsaasti vapaa-aikaa.

Luokkayhteiskunta murroksessa

Uskonnonvapaus alkoi yleistyä Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeissa. Vähitellen myös juutalaiset saivat samat kansalaisvapaudet kuin muutkin ihmiset. Daniel Deronda on harvinainen romaani, sillä siinä käsitellään juutalaisuutta. Ja vieläpä erittäin myönteisessä valossa.
Kirjan dramaattisessa taitekohdassa Daniel pelastaa hukkumiselta nuoren juutalaisnaisen Mirah Lapidothin. Daniel alkaa selvitellä epätoivoisen Mirahin taustoja ja hänen kiinnostuksensa juutalaista kulttuuria kohtaan syvenee entisestään. Harharetkillään Daniel tapaa köyhän, karismaattisen juutalaisen Mordecain, jonka luomoavaan taikapiiriin Daniel omasta halustaan mieluusti asettuu. Asiat alkavat selkiytyä.
Mordecain esikuva oli juutalainen oppinut ja kielinero Emanuel Deutsch (1829-1873). Hän työskenteli British Museumissa ja kuului Eliotin ja Lewesin laajaan tuttavapiiriin. Deutsch myös opetti Eliotille hepreaa. Eliot käänsi juutalaisen rationalistin Spinozan Etiikan englanniksi.
Daniel Deronda on täynnä kultturellisia viittauksia ja kaikessa näkyy kirjailijan laaja sivistys. Alice Martin on laatinut perusteellisen selitysosion kirjan loppuun. Siitä on lukijalle paljon apua. Esimerkiksi jokaisen luvun motto on kuin kirkkaaksi kiillotettu ikkuna sitä seuraavaan kertomukseen.

Sionismi ja antisemitismi

George Eliot oli monessa asiassa aikaansa edellä, mutta erityisesti se näkyy siinä, kuinka hän suhtautuu juutalaisuuteen. Alice Martin arvioi jälkisanoissaan, että ”Daniel Deronda on kaikista länsimaisen kirjallisuuden klassikoista juutalaismyönteisin. Daniel Derondassa nähdään monta yksilöllistä tapaa olla juutalainen.” Ääriesimerkkejä ovat profeettamainen Mordecai ja lady Mallingerin juutalaisuuden väheksyminen. Lady Mallingerin mielestä parasta juutalaisuutta edustaa Juutalaisten käännytysyhdistys.
1800-luvulla parempaa asemaa yhteiskunnassa tavoittelevien juutalaisten oletettiin nimittäin luopuvan Mooseksen uskosta ja kääntyvän kristityiksi. Yksi kuuluisimmista esimerkeistä oli Daniel Derondan kirjoitushetkellä Englannin pääministerinä toiminut konservatiivipoliitikko Benjamin Disraeli (1804-1881). Disraeli polveutui italialaisesta sefardijuutalaissuvusta, mutta hänet oli kastettu 12-vuotiaana. Hän kohtasi elämässään kuitenkin jatkuvasti juutalaisvastaisuutta.
Alice Martin kysyy aivan aiheellisesti, kuinka George Eliot puki sanoiksi sionismin aatteen parikymmentä vuotta etuajassa?
Ranskalainen valistusfilosofi Denis Diderot piti juutalaisia hyödyllisenä linkkinä Euroopan eri kansallisuuksien välillä. Ranskan suuri vallankumous ja Napoleon toteuttivatkin juutalaisten emansipaation.
Kansallisuusaate oli pinnalla Eliotin kirjoittaessa Daniel Derondaa. Kirjassa on erityisesti esillä Italian yhdistyminen, joka tapahtui 1860-luvulla. Nationalismin vanavedessä syntyi juutalaisten keskuudessa sionismi; aate kansallisen kodin perustamisesta Palestiinaan. Juutalaisten emansipaation vuosisata -1800-luku- synnytti myös antisemitismin, juutalaisvastaisuuden. Niin kutsutussa Dreyfusin jutussa 1894, Ranskan yleisesikunnassa palvellut kapteeni Dreyfus tuomittiin vakoilusta Saksan hyväksi elinkautiseen vankeuteen Pirunsaarelle. Myöhemmin tuomio kumottiin. Tosin se vaati vielä kaksi uutta oikeudenkäyntiä. 
Hannah Arendt on teoksessaan Totalitarismin synty (1951) huomauttanut, että Dreyfusin oikeusjuttu ei sattunut Ranskan Toisessa keisarikunnassa, kun maan juutalaiset olivat vaurautensa ja vaikutusvaltansa huipulla, vaan Kolmannessa tasavallassa, kun juutalaiset olivat menettäneet melkein kaikki tärkeät asemansa (paitsi politiikan näyttämöllä). Aika ei ollutkaan kypsä juutalaisten emansipaatiolle.

Ensi vuonna Jerusalemissa

Wieniläinen journalisti Theodor Herzl (1860-1904) kirjoitti vuonna 1896 utopistisen poliittisen pamfletin, jossa ehdotettiin ratkaisuksi juutalaiskysymykseen juutalaisvaltion perustamista. Herzlin mukaan juutalaisten assimiloituminen kantaväestöön ja juutalaisten kääntyminen kristinuskoon olivat vain kiihdyttäneet antisemitismiä. 1800-luvun lopulla alkoivat yleistyä rotuopit, joissa ajateltiin, että rotu määrittelee, millainen ihminen on. Juutalaisuuden stereotypiat olivat väkeviä ja kiihdyttivät pogromeja 1800-1900 -luvun vaihteessa.

”Kunpa meidät vain jätettäisiin rauhaan…Mutta en usko, että meitä jätetään rauhaan.”

Theodor Herzl, Juutalaisvaltio (1896). Suom. Markus Jääskeläinen, 2010.

Vasta toisen maailmansodan aikana toteutettu Hitlerin lopullinen ratkaisu juutalaiskysymykseen eli holokausti, loi sellaisen moraalisen ilmapiirin, että juutalaiset saivat vihdoin oman valtionsa, Israelin (1948).

George Eliotin vapaamielinen, yksilöllisyyden kunnioitusta ja suvaitsevaisuutta henkivä Daniel Deronda osoittaa, että vaihtoehtoisia kehityskulkuja myös piinatun juutalaiskansan historiassa oli olemassa, mutta myönteisempi kehitys olisi edellyttänyt sitkeistä ennakkoluuloista luopumista. Siihen valitettavan harvat yksilöt ja kansakunnat kykenivät. 

Teksti: Harri Päiväsaari
16.3.2020