Elämme sattuman varassa
Kirja-arvio: Michel de Montaigne, Esseitä osa 2. Suomentanut ja selityksin varustanut Renja Salminen. WSOY, Helsinki 2008.
Esseiden toisessa niteessä Michel de Montaigne (1533-1592) ei enää kysy, millainen on hyvä kuolema vaan millainen on hyvä elämä. Oppaiksi matkalleen hyveiden ytimeen Montaigne valitsee mm. Plutarkhoksen, Senecan ja Lucretiuksen.
”Magnum rem puta unum hominem agre.
Usko minua, on suuri asia osata esiintyä yhtenä ehjänä ihmisenä.”
Seneca, Epist. moral, CXX, 22.
Ehjä ihminen oli harvinaisuus renessanssiajan Ranskassa ja taitaa olla vieläkin. Mielenrauhan saavuttaminen oli erityisen haasteellista uskonsotien repimällä aikakaudella, siksi Montaigne ottaa tietoisesti etäisyyttä kirkollisiin kiistakysymyksiin. Useita kertoja hän tosin valittaa, että hänen oma aikansa on poikkeuksellisen turmeltunut. Tosin juuri silloin saa vähällä vaivalla hyveellisen miehen maineen, Montaignen linnanherra toteaa itseironisesti.
Kirjan 37 esseen aiheet ovat monenkirjavia. Ne käsittelevät moraalifilosofian peruskysymyksiä (esim. Omastatunnosta, Hyveestä ja Vihasta), tietoteoriaa (Emme koe mitään puhtaasti), historiaa (Rooman suuruudesta) sekä arkisia havaintoja maailmanmenosta (Juoppoudesta, Postihevosista ja Kunniapalkinnoista). Ensimmäiseen niteeseen verrattuna Montaigne irtautuu selkeämmin antiikin auktoriteeteista ja keskittyy henkilökohtaisten havaintojensa raportointiin.
Raimond Sebondin puolustus
Kakkosniteen laajin essee on nimeltään Apologia eli Raimond Sebondin puolustus. Se on peräti 265 sivua pitkä. Katalonialainen Raimond de Sebonde oli lääkäri ja teologi, joka kuoli vuonna 1436 Toulousessa. Isänsä ehdotuksesta Montaigne käänsi Sebonden teoksen Scientia Libri creaturarum ranskaksi ja se ilmestyi nimellä Theologie naturelle Pariisissa 1569. Kirja joutui kuitenkin katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle eli indexiin vuonna 1564.
Renja Salmisen mukaan Apologia on ”rakenteeltaan ja mittasuhteiltaan mahtava järkäle. Montaigne vyöryttää siinä esiin kaikki elämänkatsomuksensa ja filosofisen ajattelunsa tärkeimmät peruskysymykset.”
”Mielestäni Sebondin ajatukset ovat kauniita, hänen teoksensa rakenne johdonmukainen ja toteutus hartaan uskonnollinen”, Montaigne kirjoittaa Apologian johdannossa. ”Uskontomme tarkoituksena on kitkeä paheet juuria myöten. Nyt se varjelee, ruokkii ja rohkaisee niitä.” Ja Montaigne jatkaa näin: ”Ihmisen turmio on luulo, että hän tietää jotain. Sen tähden uskontomme saarnaa niin voimallisesti, että tietämättömyys on uskon ja kuuliaisuuden perusta.” Ehkä juuri tämäntyyppiset kommentit olivat liikaa vastauskonpuhdistuksen aloittaneelle katoliselle kirkolle, ja Montaignen esseet pysyivät Indexissä vuoteen 1949 (sic) asti.
Kaikki virtaa
Perusteellisen tutkielman tarkoituksena on osoittaa, kuinka ihmistieto on aina sattumanvaraista ja häilyvää. Luonto on paras opettaja ja ihmisen tulisi elää luonnonmukaisesti. Mitään ehdottoman varmoja totuuksia ei ole. Kaikki virtaa ja muuttuu jatkuvasti; edes minuus ei pysy samana kehdosta hautaan.
”Quod mutatur, dissolvitur, interit ergo:
Traiiciuntur enim partes atque ordine migrant.
Mikä muuttuu, se hajoaa ja siis lakkaa olemasta, sillä sen osat
siirtyvät paikoiltaan ja asettuvat uuteen järjestykseen.”
Lucretius, De rerum natura, III, 756.
Vaikka muutos onkin nähtävissä kaikkialla, ihminen kuvittelee hallitsevansa itseään, ympäristöään ja jopa luontoa. Jumalastakin tulee ihmisen kaltainen. Montaignen mielestä ihmisen tietoon ei voi ikinä luottaa. Kaikkein vaarallisinta on luottaa muiden ihmisten hyväksymisen tuottamaan nautintoon. Sattuma antaa meille kunniaa omien oikkujensa mukaan.
”Onko mahdollista ajatella mitään sen naurettavampaa, kuin että tämä surkea ja vaivainen olento, joka ei ole edes oman itsensä herra, vaan kaikenlaisille vaaroille alttiina, väittää olevansa koko maailmankaikkeuden valtias ja hallitsija, maailmankaikkeuden, jonka pienintäkään osaa hän ei pysty ymmärtämään, saati sitten hallitsemaan?” Montaigne kysyy.
Skeptikon elämänfilosofia
”Tunteeni muuttuvat, mutta ei arvostelukykyni”, julistaa Montaigne ja kutsuu tuttavalliseen jutusteluun myös lukijansa. Linnansa kirjatornin kattoparruihin hän maalautti 57 mietelausetta latinaksi ja kreikaksi. Yksi näistä oli Ksenofonin lause: ”Kukaan ihminen ei ole tiennyt eikä tule koskaan tietämään mitään varmuudella.” Antiikin aikana suosittua skeptisismiä Montaigne kutsuukin viisaimmaksi koulukunnaksi; stoalaiset ovat puolestaan ylevä ja epikurolaiset pehmeä koulukunta. Kullakin on omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Yksi Montaignen kestävän suosion salaisuus onkin juuri siinä, että hän kaihtaa dogmatismia ja jättää tilaa myös lukijan omille johtopäätöksille.
Malin Grahn-Wilder toteaa toimittamassaan teoksessa Skeptisismi. Epäilyn ja etsimisen filosofia (Gaudeamus, 2016), että ”itsetutkiskelun filosofia huipentuu Montaignen pyrrhonilaisessa elämäntyylissä, jossa pyritään toimimaan ilmenevän todellisuuden ehdoilla.” Sokrateen jalanjäljissä Montaigne haluaakin elää niin kuin opettaa, mutta tunnustaa avoimesti myös omat vajavuutensa. Ranskan sisällissodan lisäksi Montaignea piinasi erittäin kivulias tauti, virtsatiekivet. Montaigne ei pahemmin perustanut lääketieteestä, joka ei kyennyt häntä auttamaan.
Montaigne kiinnittää huomiota ihmisten ja eläinten samankaltaisuuteen. Ihminen on osa luontoa eikä suinkaan sen yläpuolella. Ihmisen ruumis ja sielu muodostavat kokonaisuuden eikä niitä ole syytä erottaa toisistaan. Renessanssiajan skeptikko Montaigne olisi ollut 1600-luvun suurten rationalistien kamppailussa pikemmin kaiken ykseyttä korostavan Spinozan kuin dualisti Descartesin linjoilla.
Intohimot pitävät meitä vallassaan
Mielikuvitus lähtee helposti laukalle. Montaignen mukaan olemme totisesti maksaneet kalliin hinnan järjestämme, joskin lukemattomat intohimot pitävät meitä herkeämättä mielivaltansa alla. Tämän tietää jokainen ihminen.
Ihmisellä on luonnollisia tarpeita, mutta väärät luulot ja tietämättömyys synnyttävät meissä ”luonnolle vieraita haluja, jota ovat niin monilukuisia, että ne raivaavat tieltään melkein kaikki luonnolliset halut”, Montaigne huomauttaa.
Ihminen on mestari kehittämään itselleen lisää tarpeita. Edes jalosukuisuus tai vauraus ei muuta tilannetta, sillä ”keisarien ja rajasuutarien sielut on valettu samaan muottiin”, Montaigne korostaa. Hyveellisen elämän etsiskelyssä paremmat edellytykset antaa puutteellinen kuin yltäkylläinen ympäristö. Onnea ei välttämättä löydä vaikka valtaisi koko maailman kuten Aleksanteri Suuri. Lisäksi vanheneminen vaatii omat veronsa.
”Singula de nobis anni praedantur euntes.
Vuodet vievät meiltä mennessään asian toisensa jälkeen.”
Horatius, Epistulae, II, ii, 55.
Jos ihminen sitten tilapäisesti löytääkin onnen ja saavuttaa mielenrauhan, sokea kohtalo, arjen armottomuus sekä oikukas mielikuvituksemme ovat aina vaarassa murskata kaiken.
”Tottumus ja tunteminen saa meidät tympääntymään toisiimme,” Montaigne huokaisee. Myös yhä lyhytjännitteisempi kiireinen nykyihminen pakenee arjen monotonisuutta mitä kummallisimpiin ajanvietteisiin. Tyhjyyden kohtaaminen on ihmiselle jo suorastaan mahdotonta.
”Jos henkiset kykymme ja aistimuksemme ovat vailla pohjaa ja perustaa, jos ne vain kulkevat tuulen mukana, turhaan me silloin annamme yhdenkään niistä tempaista harkintaamme vietäväkseen, olipa sen toiminta kuinka todentuntuista tahansa; varmin ja onnellisin tila ymmärryksellemme olisi pysyä rauhallisena, suorana ja taipumattomana, horjumatta ja liikkumatta”, Montaigne tähdentää.
Miten pitäisi elää?
Platon pilkkaa Valtio-teoksessaan luulon ystäviä (filodoksit). Sen sijaan filosofit esiintyvät viisauden ystävinä. Mutta mitä on viisaus? Montaignen mukaan viisas ihminen vetäytyy maailman melskeistä ja käyttää aikansa harkiten olennaisiin kysymyksiin keskittyen. Kuka minä olen? Mitä minä tiedän? Miten juuri minun pitäisi elää? Montaignen esseet nostavat keskiöön ristiriitaisen ja epävarman ihmisen, jonka havainnot ovat edelleen yleispäteviä, koska vaikka maailma muuttuukin, niin ihmisluonto ei sanottavasti muutu.
Ranskalaisen linnanherran viesti yli 400 vuoden takaa kehottaa meitä harkitsemaan tarkkaan miten käytämme kieltä, kuinka kohtelemme ihmisiä ja mihin uskomme. Olkaamme siis armollisia omille ja kanssavaeltajimme virheille ja vajavuuksille.
Harri Päiväsaari
13.7.2019