Kirja-arvio: Michel de Montaigne, Esseitä osa 1. Suomennos, esipuhe ja selitykset Renja Salminen. WSOY, Helsinki 2003.
Emme luultavasti tietäisi Michel de Montaignesta juuri mitään, jollei hän olisi sattunut putoamaan ratsunsa selästä 37-vuotiaana. Sijoiltaan muljahtanut olkapää ja täpärä selviäminen vakavasta onnettomuudesta saivat hänet luopumaan virastaan Bordeaux’n parlamentissa ja vetäytymään julkisesta elämästä 1570. Alkoi ainutlaatuinen matka inhimillisen tietoisuuden syövereihin. Sen seurauksena ilmestyi Esseiden ensimmäinen valikoima vuonna 1580. Teoksen on taitavasti suomentanut Renja Salminen.
Erikseen pitää vielä kehua Salmisen laatimaa esipuhetta ja monipuolista lähdeluetteloa sekä lähdeviitteiden informatiivista käyttöä. Esseiden julkaiseminen viimein kokonaisuudessaan suomeksi on mahtava kulttuuriteko. (Esseiden toinen osa ilmestyi 2008 ja kolmas 2015.)
Aatelismies Michel Eyquem de Montaigne eli 1533-1592. Hän oli perinyt isältään laajan omaisuuden ja mikä tärkeämpää, noin 1000-niteisen kirjaston. Montaigne sijoitti isältään ja ystävältään Etienne de La Boétilta saamansa teokset Dordognessa sijainneeseen linnansa kuuluisaan kirjatorniin ja alkoi syventyä itseenä. Que sais-je? Mitä tiedän? oli hänen peruslähtökohtansa.
”Lukijani, tämä on vilpittömässä mielessä kirjoitettu kirja. Se ilmoittaa sinulle heti alusta alkaen, että ainoa tarkoitusperäni siinä on ollut yksityinen ja henkilökohtainen…Jos tarkoitukseni olisi ollut tavoitella maailman suosiota, olisin antanut itsestäni koreamman ja harkitun kuvan”, kirjoittaa Montaigne avoimesti.
Mielenrauhaa etsimässä
Luin kesäkuussa Gustave Flaubertin (1821-1880) keskeisen tuotannon. Montaignen esseet olivat pikkuporvarillista tekopyhyyttä armottomasti pilkanneen Flaubertin pieluskirja. ”Lue Montaignea, hän kyllä rauhoittaa mielesi”, oli Flaubertilla tapana sanoa. Realismin kehittäjä Flaubert yritti itsekin elää norsuunluutornissa, mutta aika ajoin arkiset huolet pakottivat hänet keskeyttämään kirjalliset projektinsa. Hän kuoli kirjaimellisesti työnsä ääreen 59-vuotiaana; samanikäisenä muuten kuin Montaigne.
Miksi Montaignen esseet sitten tyynnyttävät mielen, kuten Flaubert lupasi? Järjestystä ja vakautta arvostanut Montaigne eli katastrofien ja kaaoksen keskellä, mutta hän ei antanut ulkoisten seikkojen vaikuttaa mietiskelyynsä. Hän seurustelee kirjatornissaan mieluummin Sokrateen, Epikuroksen, Plutarkhoksen, Senecan, Ciceron, Horatiuksen ja Lucretiuksen kanssa, kuin osallistuu aikakauden repiviin uskonnollisiin riitoihin. Hän haluaa pitää uskon ja tiedon asiat erillään. Uskontoon kuuluu Jumalan kunnioitus ja tietynlainen mystiikka. Montaignen mielestä Raamatun kääntäminen kansankielelle arkipäiväistää uskon salaisuudet ja vain kiihdyttää sekasortoa, kun Raamattua aletaan tulkita kansanomaisesti. Esseissä viitataan Raamattuun yllättävän vähän; enimmäkseen Montaigne hakee esimerkkinsä helleeneiltä ja roomalaisilta. Ote on jatkuvasti inhimillinen, ymmärtäväinen, konstailematon, rehellinen ja yllättävän uudenaikainen.
Antiikin esikuvat
Montaigne tarkastelee maailman antiikin kardinaalihyveiden läpi. Ne olivat kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rohkeus ja viisaus. Antiikin filosofiassa ystävyys oli jotain jumalallista. Tätä mieltä oli myös Montaigne. Hänen maailmansa järkkyi kun paras ystävä Etienne de La Boétie kuoli vuonna 1563, vain 32-vuotiaana. Esseiden ensimmäisen niteen tärkein on Ystävyydestä ja se on omistettu Etiennelle. Todellinen ystävyys on taivaan sanelema side, jonka voi kokea vain kerran elämässään. Kavereita voi olla monta, ystäviä vain yksi.
Omia suosikkejani on essee Filosofia opettaa meitä kuolemaan. Montaigne kirjoittaa:
”Elämä itsessään ei ole hyvä tai paha, se on hyvän ja pahan tyyssija sen mukaan, minkä verran tilaa te niille annatte. Ja jos olette eläneet yhden päivän, olette nähneet kaiken; yksi päivä on kaikkien muiden kaltainen. Ei ole muuta valoa eikä muuta pimeyttä. Tämä aurinko, tämä kuu, nämä tähdet, tämä luonnonjärjestys on juuri se sama, josta esi-isämme ovat nauttineet, ja samana se säilyy jälkeläisillemme.”
”Licet quod vis, vivendo vincere saecla,
Mors aeterna tamen, nihilominus illa manebit.
Elämällä pitkään voit voittaa monta sukupolvea, mutta siitä
huolimatta kuolema pysyy iankaikkisena.”
Lucretius, De rerum natura III, 1090-1091.
Tämä on virkistävää luettavaa myös nykyaikana, kun suhteellisuudentaju tuppaa unohtumaan pahasti polarisoituneessa somekulttuurissa. Heimoutuminen johtaa harhakuvaan, jossa samanmielisillä tuntuu olevan hallussaan lopullinen totuus. Montaigne puolestaan ottaa oppaakseen antiikin viisaat ja toteaa, ettei mitään uutta auringon alla ole. Inhimillinen kokemus on aina rajallinen ja suhteellinen. Perusteltu epävarmuus on monin tavoin kehittyneempi tulokulma todellisuuteen kuin perustelematon varmuus.
Varma vai epävarma?
Wittgensteinin oppilas Stephen Toulmin (1922-2009) esittää teoksessaan Kosmopolis (ilmestyi 1990), että uudella ajalla on kaksi erillistä tieteellistä juurta. Ensimmäinen on pluralistinen renessanssi-humanistinen suvaitsevaisuus, johon kuuluivat mm. Erasmus Rotterdamilainen, Rabelais ja Montaigne sekä Shakespeare.
Toinen vaihe alkoi kiihkestä ehdottoman varman tiedon etsinnästä, joka henkilöityy René Descartesin kuuluisaan löytöön: Cogito ergo sum. Ajattelen, olen siis olemassa. Nykyiset mentaaliset tilani takaavat, että epäilevä minuus on ehdottoman varmasti olemassa. Toulminin mukaan tämä kiihdytti noitavainoja, koska kun ehdottoman varma tieto oli olemassa, toisinajattelijat olivat ehdottoman varmasti väärässä.
Maailma syöksyi keskiajalta uuteen aikaan. Kolumbus ajautui sattumalta Amerikkaan 1492: löytöretket mullistivat maailmantalouden. Yksilöllisen maailmankuvan rakentaminen alkoi jo 1300-luvun renessanssista Italiassa, ja mullistusta jatkoivat Luther, Calvin, Zwingli ja Agricola julistamalla uskonpuhdistusta; Rooman kirkko käynnisti fanaattisen vastauskonpuhdistuksen.
Alkoi verinen uskonsotien aikakausi. Ranskassa katolinen liiga järjesti kuuluisan Pärttylinyön verilöylyn 1572. Hugenotit joutuivat ahtaalle. Henrik IV Navarralainen julisti Nantesin ediktin 1598 ja sen tarkoituksena oli antaa uskonrauha niin katolisille kuin protestanteillekin. Valitettavasti suosittu kuningas murhattiin 1610. Toulminin mukaan tämä oli käännekohta, jossa Montaignen skeptisismi hylättiin ja alkoi tieteen matemaattis-luonnontieteellinen vastarenessanssi. Siksi mm. Galilei joutui inkvisition edessä pyörtämään puheensa vuonna 1632.
Ensimmäinen moderni ihminen
Montaignen kirjatornissa aika menettää merkityksensä. Taisi olla Virginia Woolfin aviomies Leonard, joka totesi, että Montaigne oli ensimmäinen moderni ihminen jatkuvassa itsensä tarkkailussa ja inhimillisen maailmasuhteen (l´humaine condition) perinpohjaisessa kartoituksessa. Uutta hänessä on nimenomaan varmojen totuuksien epäily, persoonallisuuden korostaminen ja moniarvoinen suvaitsevaisuus. Valitettavasti nämä arvot jäivät pitkään taka-alalle, mutta Ranskan suuri vallankumous nosti pluralismin uudelleen esiin. Montaigne sanoma pysyy: Que sais-je?
Harri Päiväsaari
30.6.2019