Leena Krohnin yhteiskuntasatiiri houkuttelee lukijan perimmäisten kysymysten keskelle
Kuva: Liisa Takala (2022), Teos-kustantamo
Kesämökillämme ei tänä kesänä ollut hyttysiä. Puulan rannalla sain kaikessa rauhassa syventyä Leena Krohnin sanataiteeseen. Maailman kakofonia kantautui kuitenkin riippukeinuuni. Hyönteiskato on osoitus ilmastonmuutoksen etenemisestä.
Kesä 2026 muistetaan Keski-Euroopan tukalista helteistä, Ranskan ja Espanjan apokalyptisistä pyrotornadoista ja laajoista maastopaloista, voimistuneista rankkasateista ja tulvista sekä tuhoisista sodista Lähi-idässä ja Ukrainassa. Maailma palaa ilmastonmuutoksen kiihtyessä vuosi vuodelta. Ilmastohätätila olisi oikeastaan pitänyt julistaa jo kauan sitten. Vieläkään näin ei ole tehty. Lisäksi pikavoittoja hakevat populistit ja häikäilemättömien digijättien algoritmit ovat ajaneet demokraattisen päätöksenteon ahtaalle. Utopiat paremmasta tulevaisuudesta ovat tummuneet painajaismaisiksi dystopioiksi. Tästä meitä on varoiteltu jo pitkään, mutta ihmisille on tyypillistä sulkea kiusalliset seikat mielestään.
Hiekalle rakennettu sivilisaatio
Leena Krohn (s. 28.2.1947 Helsingissä) on ollut yhteiskunnallinen kirjailija koko ikänsä. ”Katukivien alla on rantahiekkaa”. Leena Krohn on kertonut, että tämä graffiti Pariisin opiskelijamielenosoitusten vuodelta 1968 on syöpynyt pysyvästi hänen mieleensä. Kuuluuhan hän suuriin ikäluokkiin, jotka tekivät pesäeron sotasukupolven konservatiiviseen arvomaailmaan. Jo Krohnin esikoisteos Vihreä vallankumous (ilmestyi 1970) oli ensimmäinen suomalaisille lapsille suunnattu yhteiskuntakriittinen kuvakirja. Koko Krohnin tuotannon läpi kulkee pyrkimys hahmottaa luonnonmukaisemman elämäntavan malli.
Kulttuuritoimittaja Eleonoora Riihisen mukaan: ”Tämä aika tarvitsee Krohnin kaltaista kirjailijaa, joka kykenee sanoittamaan maailmanlopun kuvia ja ihmisyyden absurdiutta sortumatta nihilismiin.” (HS 7.3.2026) Hyvin sanottu.
Ikoninen visionääri
Leena Krohnin kirkas sanataide on luonut synkänoloisia tulevaisuuden näkyjä ja syviä pohdintoja lukijoille ympäri maailmaa. Krohnia on käännetty noin parillekymmenelle kielelle. (Leena Krohnin tuotannosta ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2015 tuhti 800-sivuinen valikoima nimikkeellä Leena Krohn. Collected Fiction, Cheeky Frawg Books, Tallahassee, Florida 2015. Kirjan kannessa Leena Krohn julistetaan Suomen ikonisimmaksi kirjailijaksi.)
Leena Krohn oli yksi ensimmäisistä kirjailijoistamme, joka kiinnostui Internetistä ja tekoälystä. Matemaattisia olioita tai jaettuja unia sai Finlandia-palkinnon vuonna 1992. Palkitun kirjailijan teokset ovat ennustaneet hämmästyttävän osuvasti maailman ekologisen ja teknologisen kehityksen.
Hienossa esseekokoelmassa Mitä en koskaan oppinut (2021) Leena Krohn kirjoittaa myös omasta kasvamisestaan kirjailijaksi, kouluvuosistaan 1960-luvulla, lapsen visioista, jotka kävivät toteen, ympäristön ja luonnon hätähuudosta: ”Heräsin ymmärtämään, että ihmisen sivilisaatio kehittyy sovittamattomassa ristiriidassa ympäristön ja muiden lajien elämän edellytysten kanssa. Sen materiaalisen rikastumisen hinta on luonnon köyhtyminen.”
Kirjallisuuden mahdollisuuksista Krohn linjaa näin: ”Kirjoittaminen on taistelua yksiulotteista ihmiskuvaa vastaan. Se on avuton yritys mitata ihmisen monimutkaisuutta, pateettinen pyrkimys selittää hänen selittämättömyyttään.”
Krohn tutkii niin taidetta, kuolemaa ja tietoisuutta kuin kulttuurisen omimisen käsitettä ja sananvapauden rajoittamista. Jonkinlainen kohu nousi esseen Sormi huulilla kohdasta: ”Ihmisen lukemattomista kaikkivoipaisuusharhoista uusimpia on käsitys, että itse kukin voi mielensä mukaan valita ja kustomoida sukupuolensa myös Facebookin ulkopuolella. Kaikkea ei myöskään voida korjata, ei etenkään sitä, mikä ei ole rikki. Ei kenenkään sisäinen omakuva ole hänen ulkoisen olemuksensa kaltainen. Se asiaintila on korjaamaton.”
Myös väärinymmärtäminen on tarpeellista. Jos turvallinen tila tarkoittaa, että kaikkien on oltava samaa mieltä, tahdon sieltä ulos, Leena Krohn sanoo uhmakkaasti. Tässä kohtaa on hyvä pitää mielessä, että Leena Krohn täyttää ensi vuonna 80 vuotta.
Arjen metafysiikkaa
Leena Krohn on filosofisin nykykirjailijoistamme. Krohn käsittelee kirjoissaan sekä teoreettisen että käytännöllisen filosofian kysymyksiä. Häntä ovat aina kiehtoneet ihmismielen salaisuudet.
”Aivot ja sen 100 miljardia hermosolua ovat tuntemamme maailmankaikkeuden monimutkaisin systeemi. Vakiintuneen luonnontieteellisen käsityksen mukaan ihmismieli ja minuus syntyvät aivosolujen sähkökemiallisesta aktiviteetista eikä tietoisuutta voi esiintyä ilman aivotoimintaa. Mitään materiaalisista aivoista erillistä, riippumatonta mieltä, tietoisuutta, sielua tai henkeä ei ole. Kun aivot kuolevat, tietoisuus katoaa.” Näin Leena Krohn kirjoittaa esseessään Mitä en tiedä tietoisuudesta. Se sisältyy esseekokoelmaan Mitä en koskaan oppinut.
Leena Krohn muistuttaa, että emme elä ns. reaalitodellisuudessa, vaan metatodellisuudessa, joka on ihmismielen oma luomus. Ajattelu on symbolien käsittelyä tietoisuudessa. ”On myös Homo sapiensin sosiaalinen metatodellisuus, jolla ei ole paljoakaan tekemistä objektiivisen, saati absoluuttisen, todellisuuden kanssa”, Krohn tähdentää.
”Inhimillinen maailma rakentuu oudoista liittymistä, loogisesti mahdottomista konstruktioista: yhteen takertuneista faktoista ja kuvitelmista, konkretian ja illuusioiden kaksoiskierteestä. Olen käyttänyt tätä näkemystäni havainnollistaakseni käsitettä ”tribar”. (Se on alun perin fyysikko Roger Penrosen nimitys tietynlaiselle kolmiolle, jonka voi kyllä piirtää, mutta jota ei voi siirtää kolmiulotteiseen todellisuuteen. Penrosen portaita pitkin pääsee ylös kulkiessaan alaspäin ja alas kulkiessaan ylöspäin.) Minulle eräs ratkaisevampia havaintoja on ollut juuri tämä ambivalenssi: että todellisuus ei koskaan ole joko objektiivinen tai subjektiivinen vaan aina sekä-että.” (Mitä en koskaan oppinut, s. 79)
Vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassaan Tribar Leena Krohn pohtii oman estetiikkansa perusteita ja löytää ne etiikasta. Maailmassa, ihmisen ulkopuolella, ei ole merkityksiä, ei ainakaan inhimillisiä. Krohn myös elää oppiensa mukaan. Yhdessä kuvataiteilijaystävänsä Marjatta Hanhijoen kanssa Leena Krohn palautti Pro Finlandia -mitalin. Syyksi he ilmoittivat sen, että presidentti Martti Ahtisaari on myöntänyt korkean kunniamerkin Indonesian metsäministerille.
”Mitali Indonesian nykyisen hallituksen ministerille on myös kunnianosoitus presidentti Suharton politiikalle ja merkitsee hänen sortokoneistonsa voitelemista”, Krohn ja Hanhijoki kirjoittivat perusteluissaan. (HS 11.1.1998)
Leena Krohnin teokset julkaisi pitkään WSOY. Krohn jätti pitkäaikaisen kustantajansa syksyllä 2003 loukkaannuttuaan ”naiskirjailijoiden väheksyntään”. Sen jälkeen Krohnin kustantaja on ollut Teos.
Melankolian viisaus
Krohn kirjoitti 1980-luvulla pääosin allegorisia tieteisfantasioita, kuten vuonna 1985 ilmestynyt Tainaron, joka kertoo ihmisestä kummitussirkkojen, jäytiäisten, väiveiden ja maatäiden valtakunnassa. Suurelle yleisölle sadunomainen kirjeromaani Tainaron onkin luultavasti se tunnetuin teos. Krohn on itsekin sanonut pitävänsä Tainaronia pääteoksenaan. Se kertoo luonnossa tapatuvista jatkuvista metamorfooseista.
”Ilon tuike, elämän oma kajo”, jota Tainaronin tulikärpäset välkehtivät, on samaa alkuperää kuin sanojen energia; se on ravintoa josta elämme.” (Rapina ja muita papereita, s. 106)
(Tainaron on kreikkalainen niemi, jossa antiikin käsityksen mukaan sijaitsi yksi Manalan porteista). Tainaronin sisarteos fantasiaromaani Oofirin kultaa (1987) tapahtuu Kultaisen ruo´on kaupungissa, joka on tyhjä ja hylätty. Tabernaakkelissa kohdataan erilaisia henkilöhahmoja ja kuvitteellisia olentoja. Ne kaikki ovat kuitenkin omalla tavallaan tarpeellisia. Luonnossa kaikki liittyy kaikkeen. Krohnin maailmankuvaan liittyy jonkinasteinen panteismi. Kriitikko Jan Blomstedt tiivisti Oofirin kullan sanoman upeasti näin: ”Leena Krohnia pitää lukea, jos haluaa tietää, mitä on surun rikkaus ja melankolian viisaus.” (HS 24.11.1987).
Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden emerita professori Pirjo Lyytikäinen on kuvannut Leena Krohnin proosaa ”salamieliseksi”. Tiiviin ja helppolukuisen tekstin pinnan alla on oma alitajuntansa. LyytikäisenPilviä maailmanlopun taivaalla -esseekokoelma on erinomainen analyysi Leena Krohnin teosten johtomotiiveista. Se ilmestyi vuonna 2018.
Riskiyhteiskunnan rajat
Kirjailija on aina tietenkin oman yhteiskuntansa jäsen. Aikalaissokeudesta ei kuitenkaan Leena Krohnia voi syyttää. Suomessa vallitsi suorastaan euforinen henki, kun maamme liittyi Euroopan unioniin 1995. Samoihin aikoihin Nokiasta kasvoi maailman johtava matkapuhelinvalmistaja. Oli monta syytä juhlia siirtymistä uudelle vuosituhannelle. Mitä pohtikaan mielessään kirjailija Leena Krohn? Hän julkaisi vuonna 1998 episodiromaanin Pereat mundus, joka käy mustan huumorin keinoin läpi maailmanlopun pelkoja. Kirjan päähenkilöihin kuuluu Tohtori Keinolempi. Hän ennakoi tulevaisuuden sote-uudistuksia. Yksityispraktiikassaan tohtorilla on vain muutamia asiakkaita, mutta verkossa satoja.
Yksi päähenkilöistä on tutkimusryhmässä työskentelevä Håkan. Ryhmän tavoitteena on siirtää ihmismieltä sellaisenaan virtuaalisiin koneisiin. Håkan on itsekin yksi koehenkilöistä. Hänen mielestään tehtiin täydellinen kopio, totaalitallenne eli xolio. Alku-Håkan nauhoitti kaikki keskustelut, joita hän kävi Keino-Håkanin kanssa. Lopulta Håkanin klooneja on jo iso joukko. Kirjassa Krohn pohti geeniteknologian ja tieteen etiikan päivänpolttavia kysymyksiä.
Saksalainen sosiologi Ulrich Beck loi 1980-luvulla käsitteen riskiyhteiskunta. Jo silloin oli nähtävissä, että teknologian kehityksessä on myös vakavia vaaroja.
Pereat mundus, romaani, eräänlainen voidaankin tiivistää lauseeseen sivulla 45: ”Olemme haavoittuvampia kuin koskaan.”
” Since everything is a digital computer, brains are too.” John Searle
Viimeisellä rannalla
Pereat munduksesta alkaen Krohn on erikoistunut pessimistisiin tulevaisuuskuvitelmiin. Paras esimerkki on dystooppinen romaani Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia vuodelta 2013. Siinä omituisten otusten joukko elää oudossa hotellissa, jota ympäröi usvapilvi. Sinne heidät on ydinkatastrofin jälkeen pelastanut maailmaa hallitseva aineeton tekoäly, Kaitsijat. Krohnin mustan huumorin kyllästämä maailma kauhistuttaa ja kiehtoo.
Hotel Sapiensin asukkaiden tarinoista ja kohtaamisista muodostuu satiirinen tutkielma ihmisyydestä. Kukaan Hotel Sapiensin asukkaista ei ole aivan kunnossa ja ympäröivä maailma näyttää tulleen tiensä päähän.
Asukkaisiin kuuluu muun muassa sokeutunut silmälääkäri, Arki-ihminen, pilvien tarkkailua harrastanut salaliittoteorioitsija, Higgsin bosoni, mielenterveytensä menettänyt terapeutti ja kuolleen tyttärensä kanssa kirjeenvaihdossa oleva Peik – sekä tietysti kirjavaa asiakaskuntaa alati vahtivat koneet, joiden älykkyys ja moraali ovat jo nousseet luojiensa ihmisten tason yläpuolelle. Hotel Sapiens on ihmisten tarha ja turvapaikka.
Hotel Sapiens on hullujenhuone. Se on myös koulutuskeskus ja museo. Se on pakolaisleiri ja evakuointikeskus, koska sinne päätyneet ovat paossa maailmasta, jota luultavasti ei enää ole. Hotel Sapiens on sairaala ja lääketieteellinen tutkimuslaitos, sillä talon asukkaita tutkitaan ikään kuin he olisivat harvinaisen taudin kantajia. Ja pahan, parantumattoman taudin kantajia he ovatkin: taudin nimeltä ihmisyys.
Leena Krohnia on mahdotonta lokeroida. Ehkä juuri siksi Hotel Sapiens oli ainoa Leena Krohnin teos, joka nousi asiantuntijaraadin kokoamalle Hesarin sadan parhaan 2000-luvulla julkaistun kirjan listalle. (HS 26.12.2024.)
Krohnin usein satiiriset teokset voi nähdä tieteisfantasian tai uuskummaksi nimitetyn fantasian suuntauksen edustajiksi. Sillä viitataan nykyfantasian alalajiin, jossa mielikuvitusmaailmat ankkuroituvat reaalimaailmaan.
Tapahtumia muistiin kirjaava Väinö K. pohtii: ”Näinkö rakensimme loistavaa tulevaisuutta?” Hän manaa ”insinööritieteiden tylsämielisyyttä”, laskelmoivan ihmisälyn hulluutta ja kevytmielistä kuvitelmaa teknologian autuudesta.
Ihmisjärjen ja tekoälyn – tai ihmisen ja koneen – erojen pohdinta läpäisee tekstiä. Inhimillisyys näyttää piilevän kyvyssä tehdä (vääriä) valintoja ja valehdella.
Romaanissa esiintyy myös uudelleen kalibroitu filosofi René Descartes, joka yllättäen julistaakin, että ”Näen unta, olen siis olemassa.”
Eroon ruumiista
Romaanissa Unelmakuolema (julkaistiin 2004) samannimisen firman businessidea on tarjota hyvinvoiville kansalaisille, myös terveille ja nuorille, mahdollisimman laadukas kuolema. ”Unelmakuolema – koska ansaitset sen!” on ylellistä itsemurhaa markkinoivan firman mainoslause. Pakastamon asiakkaat sen sijaan tavoittelevat kuolemattomuutta. (Teoksen aihepiiri muistuttaa Don DeLillon kirjaa Nolla kelviniä, joka tosin ilmestyi kymmenen vuotta myöhemmin.)
Päähenkilö Lucia on nukutuslääkäri, unen jumalan palvelija. Lääkärin työ Unelmakuoleman maailmassa on kuitenkin outoa. Kaupunginsairaalan normaalityön ohella Lucia hoitaa kuolemaa ostavia asiakkaita Unelmakuolemassa ja kuolemattomuuden ostajia Pakastamoksi nimitetyssä firmassa. Tämän yrityksen tuoteidea on pakastaa asiakkaansa odottamaan ylösnousemusta, joka koittaa, kun teknologia on edistynyt niin pitkälle, että voi ”palauttaa pihvin takaisin naudaksi”.
Yleistyvä älylaitteiden käyttö on johtanut länsimaisen ihmisen ansaan. Älyllisen kehityksensä puolesta turmeltunein osa ihmiskuntaa näytti joutuneen käänteisen evoluution uhriksi. Älymystöstäkin on tullut älyttömystöä. ”Posthumaani aika olisi nykyistä paljon parempi.” Näin siis Leena Krohn lempeän sarkasmin kyllästämässä romaanissaan Unelmakuolema yli kaksikymmentä vuotta sitten.
Unelmakuolema puhuu ihmisten ristiriitaisesta halusta elää ikuisesti ja kuolla lopullisesti. Tietoisuuden ikuisuus lohduttaa, mutta se myös pelottaa. Ihmisen tietoisuuteen ja tekoälyn mahdollisuuksiin liittyviä kysymyksiä Leena Krohn on pohtinut varsinkin 2000-luvulla ilmestyneissä teoksissaan.
Parviälyn vangit
Mehiläispaviljonki (vuodelta 2006) on entisten sielullisesti sairaiden vastaanottoasema, yksi kaupungin harvoista vanhoista taloista, sekin purku-uhan alainen. Talo kerää suojiinsa aatteellisesti monenkirjavia yhdistyksiä.
Eri yhdistykset ovat kuin parvia, mehiläisiin verrattavia rykelmiä, joiden kollektiivinen ajattelu on usein vahvempaa kuin yksityinen tahto, jotka kietoutuvat ja limittyvät toisiinsa ja yhdessä muodostavat suurempia parvia, kaupunkeja, kansakuntia; viime kädessä ihmissuvun.
Mikä tahansa voi suistaa ihmisen raiteiltaan ja saada hänet epäilemään yleisen ja yhtäläisen todellisuuden pysyvyyttä. Mehiläispaviljongin kertoja liittyy Vaihtuvan todellisuuden kerhoon. Eriskummalliset ja selittämättömät kokemukset yhdistävät kerhon jäseniä. Ihmiselle luonteenomaista on selittää todellisuutta omaksi edukseen. Jo uuden ihmisen tapaaminen riittää ”todellisuuden siirrokseen”.
Orwellilainen uuskieli on osa Mehiläispaviljongin yhteisöä.
”Kaupungissa ei ole nykyään lainkaan sielullisesti sairaita eikä juoppojakaan, on vain mielenterveys- ja päihdekuntoutujia sekä kaksoisdiagnoosiasiakkaita.” Mehiläispaviljonki, s. 7
Aivot altaassa
Valeikkuna on (2009) romaani todellisuuden määrittelemisen vaikeudesta. Siinä Krohn leikittelee filosofisen dilemman kanssa, joka tunnetaan nimellä aivot altaassa. Se on tietoteoreettinen ajatuskoe, jossa tietokone syöttää aivoihin aistimaailmaa vastaavia ärsykkeitä. Filosofisesti ajatusleikki liittyy myös Berkeleyn ajatukseen, ettei aistihavainnon takana ole mitään. Oleminen on siis havaituksi tulemista.
Valeikkunan päähenkilö on kelluva filosofi. Hän on eristäytynyt kotiinsa, jossa ottaa vastaan asiakkaita kelluntatankissa. Kellunta on nimettömänä pysyvälle miehelle elämäntapa, joka vie hänet pois normaalina pidetystä valvemaailmasta. Taiteilija Mimi Marton maalaa huoneistoon maisemaa esittävän kattoikkunan, valeikkunan.
Samaan aikaan maailmantilanne synkkenee, kaupunkia terrorisoi vinksahtaneen matemaatikon johtama Harppi-liiga. Mutta mikä on oikeasti totta? Tämä askarruttaa kelluvan filosofin vastaanotolle lipuvia neuroottisia ihmisiä. Kelluntatankki alkaa lopulta vuotaa. Koittaa silmien avaamisen päivä.
”Nyt vasta oivalsin, miten merkillinen ikkuna minulla oli huoneessani. Minun ikkunastani näki kaikki monimutkaiset, kaikki hetkelliset ja kuolevaiset. Ihmeellinen ja oikea ikkuna, josta näki ihmiskunnan, eläinkunnan ja kasvikunnan!
Yritin tarkentaa katseeni vuoroin ihmisiin, vuoroin lintuun ja kukkaan, mutta mikä lienee ollut vikana, kun yksityiskohdat alkoivat taas kadota ja kuva ylivalottui ja sumeni. Kasvot ja kukat sekoittuivat toisiinsa ja katseeni alkoi harhailla, kunnes en enää kyennyt erottamaan muuta kuin tyhjyyden ankaran paisteen.”
Tyhjyys on buddhalaisuudesta kiinnostuneelle Krohnille tärkeä käsite.
Silmää palvova nykyaika
Leena Krohnin tuorein kirja on nimeltään Näköisyys (Teos 2026).
Krohn kirjoittaa tragikoomisesti nykyajan hullutuksista romaanissaan Näköisyys. Teos tarkastelee filosofisesti katseen ja katsotuksi tulemisen merkitystä. Aiheet nousevat Krohnille tutusta kuvataiteen ja taidehistorian maailmasta. Krohn on kulttuurisuvun kasvatti, ja sisar Inari on taidegraafikko.
Näköisyys koostuu lyhyistä sisäkertomuksista, joista kasvaa romaani. Päähenkilö Horkka pääsee kollegansa Lysanderin ateljeelle maalaamaan muotokuvia.
Potretin itsestään tulevat maalauttamaan 101-vuotias isoäiti, uuden ajan kirjailija, tuomari, Itsensäkehittäjien seuran perustaja, tunnettu säveltäjä, anestesiologi, influensseri, therian-sisarukset, palkkamurhaaja ja toimitusjohtaja.
Horkka kuuntelee mallejaan kärsivällisesti, kunnes muotokuva on valmis tai vielä useammin jää syystä tai toisesta kesken. Onko maalaus kohteensa näköinen? Ja mitä tarkoittaakaan näköisyys?
Aikamme sankari voisi olla poptaiteilija Andy Warhol, joka julisti, että kaikki on pelkkää pintaa. Taiteen kaupallistumisesta Warhol otti kaiken ilon irti.
Leena Krohn tarkastelee ironisesti Instagram-influenssereita ja hälyttävästi yleistyvää Onlyfans-pornoilua. Näitä teemoja hän sivusi jo Mehiläispaviljongissa, jossa sijaitsi mm. pornopuoti Hekuba. Nykyihmisen maailma on täynnä paradokseja.
”Minusta koko yhteiskunta perustuu faktan ja fiktion ’mahdottomille’ liittymille. Yhteiskunnat eivät ole pohjimmiltaan rationaalisia”, Leena Krohn sanoo Suomen Kuvalehden haastattelussa (SK 22.6.2026).
Maailman kauneuden oivaltaminen
Tamperelaisessa Sara Hildénin taidemuseossa oli syksyllä 2018 englantilaisen nykytaiteilijan Anj Smithin laaja näyttely. Taiteilijan pyynnöstä Leena Krohn kirjoitti näyttelyluetteloon sarjan runoja otsikolla Salassa – Anj Smithiä katsellessa.
Lainaan tähän sikermästä lyhyen katkelman:
”Näen, kuinka en näkisi.
Ei näkeminen ole vapaaehtoista
ja kauheinta on nähdä itsensä,
kun maailma on peili,
kun jokainen on silmiä täynnä.
Silmiä jaloissa, korvissa, siivissä,
silmiä päälaella, sormenpäissä,
silmiä nivelissä ja kynsissä.
Pistesilmiä, verkkosilmiä, mykiöitä.
Minun katseeni synnyttää uusia silmiä
minua etsimään.
Miltä näytän?
Siltäkö, mitä olen
vai siltä, mitä olin
vai siltäkö, mitä tahdon olla?
Minä näytän sen, minkä näen.”
Leena Krohnin mukaan kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että repii todellisen ja näennäisen irti toisistaan. Se ei ole mikään helppo urakka. Siinä voi vain epäonnistua paremmin tai huonommin. (Leena Krohn, Rapina ja muita papereita, 1989).
Kauneutta kohti pitää kuitenkin kurottaa.
”Maailman uskomattomalla kauneudella on omat tarkoitusperänsä. Aina siinä on kysymys elämästä ja kuolemasta, ja tämä ankaruus tuottaa suurimman voiton, siinä silmämme juhlivat.” (Mitä en koskaan oppinut, s. 77)
Leena Krohnin lukeminen on aina älyllisesti stimuloiva seikkailu ihmeellisten tosiasioiden äärelle. Matkalle kannattaa lähteä avoimin mielin.
Teksti: Harri Päiväsaari
30.7.2026
Kuva: Teos-kustantamo.
Omat suosikkini Leena Krohnin teoksista:
1. Tainaron. Postia toisesta kaupungista (WSOY, 1985)
2. Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (WSOY, 1992)
3. Tribar. Huomioita inhimillisestä ja ei-inhimillisestä (WSOY, 1993)
4. Unelmakuolema (Teos, 2004)
5. Hotel sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia (Teos, 2013)
6. Mitä en koskaan oppinut (Teos, 2021)
