E.L.Doctorowia lukiessa
Mies joka takoi kaaoksen lauseiksi
Esseitä amerikanjuutalaisesta kirjallisuudesta 3
”Minulla ei ole mitään tyylilajia, mutta kirjoillani on”, E.L. Doctorow (1931-2015) sanoi haastattelussa vuonna 2010. “Jokainen teos vaatii oman metodinsa ja esitystapansa, ja minä pidän siitä.”
Edgar Lawrence Doctorowia on kutsuttu Amerikan omaksitunnoksi. Hänen maineensa Yhdysvalloissa oli laajimmillaan 1980-1990 -luvulla, jolloin häntä alettiin pitää postmodernistina. Doctorowilla ei ole yhtään välityötä, vaan jokainen on oman tyylilajinsa helmi. Hänen tuotantonsa ei kuitenkaan muodosta yhtenäistä kokonaisuutta (ranskaksi oeuvre). Itse pidän Doctorowista siksi, että hän haastaa lukijansa pohtimaan ihmisyyden suuria peruskysymyksiä.
Doctorow on saanut vaikutteita ainakin seuraavilta kirjailijoilta: Jack London, Mark Twain, Hemingway, Hawthorne, Egrar Allan Poe, Melville, Emerson, Henry James, Dos Passos ja Charles Dickens. Eikä sovi unohtaa venäläisiä ja ranskalaisia klassikoita.
Doctorow hallitsi monipuolisesti kirjallisen ilmaisun elokuvakäsikirjoituksista ja journalismista yhteiskuntakriittisiin aikalaisanalyyseihin ja esseisiin. Leipälajiksi nousi kuitenkin romaanitaiteen uudistaminen.
”Romaani syntyy yleensä jostain kiehtovasta kuvasta, keskustelunpätkästä, musiikkikappaleesta tai satunnaisesta tapahtumasta, josta olen lukenut lehdestä, jonkinlaisen kiukun ohjaamana, mutta joka tapauksessa jostakin, joka viittaa maailman merkityksellisyyteen. Ja siksi kirjoittaminen on luonteeltaan tutkimista. Sitä kirjoittaa saadakseen tolkkua siihen, mistä kirjoittaa. Novelli tai tarina puolestaan syntyy jostakin tilanteesta tai kohtauksesta, jossa ovat mukana juuri tietyt henkilöt tietyssä paikassa. Ne täytyy kirjoittaa ylös ennen kuin ne katoavat kuin unet”, Doctorow kirjoittaa novellivalikoiman All the Time in the World esipuheessa (2010).
E. L. Doctorow kirjoitti kaikkiaan 12 romaania, novelleja, yhden näytelmän sekä useita esseekokoelmia ja lehtiartikkeleita. Hänet myös palkittiin useita kertoja muun muassa National Book Critics Circle -palkinnolla. Poliittisilta mielipiteiltään Doctorow oli amerikkalaisittain liberaali demokraatti, eurooppalaisilla kriteereillä sosialidemokraatti. Doctorowilta on suomennettu 9 teosta. Kaikki Tammen Keltaisessa kirjastossa. Yksi näistä on Doctorowin novellivalikoima, joka ilmestyi nimellä Kynämies vuonna 1989.
”Doctorowilla on poikkeava tapa kirjoittaa fiktiota historiallisten faktojen lomaan”, luottosuomentaja Kalevi Nyytäjä (s. 1932) totesi 80-vuotishaastattelussaan (HS 9.6.2012). Doctorowia ovat kääntäneet suomeksi myös Arto Häilä (1942-2018) ja Helene Bützov (s. 1955). Kunpa joku vielä suomentaisi valikoiman Doctorowin sielukkaita esseitä.
Faktion mestari
Monissa romaaneissaan Doctorow käytti aineistona Yhdysvaltojen historiaa ja oikeita historiallisia henkilöitä. Tätä faktan ja fiktion tietoista miksaamista alettiin kutsua faktioksi. Doctorow luo aina miljöön, jossa jokainen yksityiskohta on harkittu. Doctorow on myös teoksissaan tutkinut amerikkalaisten myyttien anatomiaa. Hän aloitti tutkimuksensa länkkäriparodialla Welcome to Hard Times (1960) ja jatkoi scifi-tyyppisellä kirjalla Big As Life, jossa kaksi jättiläistä ilmestyy New Yorkin ylle (1966). Pääosan 1960-luvusta Doctorow luki käsikirjoituksia ja toimi kustannustoimittajana. Hän myös opetti luovaa kirjoittamista sekä Kaliforniassa että itärannikon yliopistoissa.
Monet Doctorowin teoksista sijoittuvat 1930-luvun pulakaudelle. Maailmannäyttely (1985) on lapsen näkökulmasta esitetty muistelmanomainen fiktiivinen tarina New Yorkin Bronxista. Romaanissa Gangsterin oppipoika (1989) yksi keskushahmoista on tosielämän gangsteri Dutch Schultz. Gangsterin oppipojassa ja Kuikkajärvessä (1980) Doctorow tutkii, kuinka alamaailmassa self-made man voi nousta ryysyistä rikkauksiin. Pidin Kuikkajärvestä ja Gangsterin oppipojasta, mutta ehkä ne ovat hieman liian hollywoodinomaisia minun makuuni.
Doctorow on myöntänyt, että hän on jossain määrin moralisti. 1980-luvulla kasinotalouden ja nousukasmaisen juppikulttuurin keskellä hän kirjoitti 1930-luvun raakalaismaisista rikollisista. Oliver Stonen Wall Street -elokuvan keinottelijoiden esikuvan Gordon Gekkon uskontunnustus kuului 1980-luvulla: ”Greed is good”. Ahneus yhdisti pula-ajan gangstereita ja 1980-luvun keinottelijoita.
Historian uhrit
Vuonna 1971 ilmestynyt Danielin kirja oli Doctorowin läpimurtoteos. Monet pitävät sitä hänen parhaana teoksenaan. Se on myös yksi omista suosikeistani.
Kiitetty romaani on tarina Daniel Levinistä, joka yhdessä sisarensa Susanin kanssa adoptoidaan tiedemiesperheeseen, kun heidän vanhempansa (Paul ja Rochelle Isaacson) teloitetaan kommunistivakoojina. Daniel solmii avioliiton ja alkaa kirjoittaa lisensiaatintyötään, kunnes lapsuuden traumat nousevat pintaan. Syynä ovat mm. Susanin radikalisoituminen sekä hänen vakavat mielenterveys- ja huumeongelmansa.
McCarthynin kommunistivainojen kiihottama lynkkausmieliala kulminoitui Ethel ja Julius Rosenbergin teloitukseen vuonna 1953. Juutalainen pariskunta todettiin syylliseksi ydinsalaisuuksien luovuttamisesta Neuvostoliitolle. Danielin kirja on tarkkanäköinen kuvaus kansakunnan tilasta kylmän sodan nostattaman kollektiivisen hysterian keskellä. Toisaalta poliittisille vainoille alkaa kehkeytyä myös vastavoima: kansalaisoikeusliike, nouseva nuorisokulttuuri ja Vietnamin sodan vastustajien sinnikäs vastarinta. Doctorowin ajankuva kuohuvalta 60-luvulta luo panoraaman monimutkaisten ihmissuhteiden, yksityisten ja kollektiivisten traumojen käsittelylle. Uhreilta ei tietenkään vältytä.
”Historia tekee uhreja. Jokainen ihminen on oman elämänsä uhri, tietyn aikakauden ja hetken olojen uhri. Olemassaolonsa ajankohtaan ei kukaan pysty vaikuttamaan, ja jälkikäteen kaikki uhrit näyttävät aina turhilta.”
Vanhan Testamentin Danielin kirjassa on joukko apokalyptisiä maailmanlopun ennustuksia. Danielin sisar Susan julistaa, että Jumala on astunut alas valtaistuimeltaan.
”We are able to walk on air, but only as long as our illusion supports us.”
Amerikan nuoruusvuodet
Doctorowin seuraava romaani Ragtime ilmestyi vuonna 1975. Yhdysvalloissa periodista 1890-1920 käytetään nimitystä Progressive Era. New Yorkista kehittyi tuolloin modernismin pääkaupunki. Aikaa hallitsevat teemat olivat kone, kaupunki ja luonto. ”Isänmaallisuus oli tunne, johon 1900-luvun alkuvuosina luotettiin”, Doctorow kirjoittaa Ragtimen introssa.
Doctorow alkoi syventyä ajanjaksoon, koska asui New Yorkissa vuonna 1902 rakennetussa talossa. Johtava poliitikko oli presidentti Teddy Roosevelt. Sensaatiojournalismi alkoi yleistyä, Teddy Roosevelt kutsui sitä nimellä muckraking. Journalismin uudet tuulet 1970-luvulla loivat koulukunnan, jonka johdossa olivat Truman Capote ja Tom Wolfe. Se oli luovaa journalismia, jonka piirissä kyseenalaistettiin objektiivisen totuuden periaate. Toimittaja alkoi itse osallistua voimakkaasti totuuden selvittämiseen. Myös Doctorow vakuuttui, että historiallinen objektiivinen totuus on mahdotonta saavuttaa. Ragtimessa näkökulma vaihtuukin toistuvasti ja fakta ja fiktio kietoutuvat toisiinsa.
Vuosisadan vaihde oli myös okkultismin ja salaliittoteorioiden kulta-aikaa. Ragtimessa on kohtaus. jossa salaseura Pyramidin keskeiset henkilöt, J.P. Morgan ja Henry Ford keskustelevat mm. sielunvaelluksesta ja suunnittelevat yhteistä matkaa Egyptiin tutustumaan Hermes Trismegistuksen salattuun viisauteen. Ford ei kuitenkaan innostu hankkeesta ja palaa liukuhihnan tehotuotantoa kehittämään. Muita Ragtimen polyfonisessa kuorossa esiintyviä ääniä ovat mm. Coney Islandin kummitusjunassa istuvat Sigmund Freud ja C.G. Jung, kahlekuningas Harry Houdini ja miljonääri Harry K. Thaw.
Kehyskertomuksen ytimessä on fiktiivinen tehtailijaperhe, joka ottaa hoivaansa mustaihoisen yksinhuoltajaäidin. Mustaihoinen pianisti nimeltä Coalhouse Walker joutuu arkipäivän rasismin kohteeksi New Yorkissa. Poliisi pahoinpitelee Coalhouse Walkerin ja tuhoaa hänen upouuden Fordinsa. Ajan tapojen vastaisesti Walker ei tyydy kohtaloonsa vaan vaatii poliisia vastuuseen. Walker myös vaatii, että hänen tuhottu Fordinsa korjataan kuntoon. Tästä nousee niin sanotusti elämää suurempi kysymys. Soppaan sotketaan myös yksi Amerikan rikkaimmista keräilijöistä, J.P. Morgan, jonka omistamassa hulppeassa kaupunkipalatsissa Coalhouse Walkerin epätoivoinen kamppailu oikeudenmukaisuuden puolesta huipentuu.
Tarinan päättyessä ragtime ei enää soi iloisesti New York Cityssä. Anarkisti Emma Goldman on karkotettu maasta, kaunis Evelyn Nesbit on vaipunut unohduksiin ja Harry K. Thaw on päässyt mielisairaalasta. Presidentiksi oli noussut Woodrow Wilson, jonka johdolla Yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan huhtikuussa 1917. Amerikan nuoruusvuodet olivat ohi.
Rakkaus musiikkiin auttoi pulakauden yli
Edgar Lawrence Doctorow syntyi maallistuneeseen juutalaisperheeseen 6. tammikuuta 1931 Bronxissa, New Yorkissa. Hänen isovanhempansa olivat muuttaneet Amerikkaan nykyisen Valko-Venäjän alueelta 1880-luvulla. Doctorowin isä David pyöritti Manhattanilla musiikkiliikettä, jonka kanta-asiakkaita olivat mm. Toscanini, Horowitsh ja Rubinstein. Äiti Rose säesti mykkäelokuvaesityksiä soittamalla mm. Schubertia ja Chopinia pianolla. Isoveli Donald esiintyi jazzpianistina. Yhdeksänvuotiaana nuori Edgar (joka nimettiin Edgar Allan Poen mukaan) päätti ryhtyä kirjailijaksi. Rakkaus musiikkiin piti toraisan ja pula-ajan ahdistaman perheen koossa. Äiti soitti klassista pianolla; isä toi kotiin monen tyylilajin äänilevyjä: oopperaa, jazzia, populaarimusiikkia. Kotona oli paljon myös kirjoja ja niistä keskusteltiin.
Maailmannäyttely on maaginen kasvutarina pikkupojan näkökulmasta kerrottuna. Pula-aikana oli pakko käyttää kekseliäisyyttään, mikäli aikoi päästä baseball-otteluun tai saada himoitun lipun maailmannäyttelyyn. Kirjan lopussa Edgar, joka on voittanut kirjoituskilpailun, saa palkinnoksi vapaaliput koko perheelle New Yorkin maailmannäyttelyyn. Sen teemana on Tulevaisuus. Nyt.
”Ensimmäiseksi halusin kotiväkeni näkevän General Motorsin Futuraman. Kaikki tutkivat opaskirjaa. Donald suunnitteli reittimme. Siihen kuului tietenkin Futurama, mutta järkevämpää oli ensin nähdä Demokratiakaupunki, Perisfäärin sisällä esitettävä dioraama. Ja niin sitten teimme. Nousimme Trylonin sisällä kulkevia liukuportaita ja kävelimme jalankulkusillan yli Perisfääriin. Se oli merkillisen näköinen pallonmuotoinen huone. Seisoimme liukuhihnalla, joka teki pallonkuoren sisällä täyden 360 asteen kierroksen. Katselimme alapuolellamme näkyvää, joka osaltaan täydellisesti suunniteltua tulevaisuuden planeettakaupunkia.”
Isän musiikkikauppa sinnitteli läpi pula-ajan, mutta ajautui konkurssiin vuonna 1940. Seuraavana vuonna 8 vuotta vanhempi isoveli Donald kutsuttiin armeijaan. Yhdysvallat liittyi sotaan. Myös 10-vuotiaalle E.L. Doctorowille sota merkitsi viattomuuden ajan päättymistä.
Dekkari Edgar Allan Poen hengessä
Vesilaitos sijoittuu 1870-luvun New Yorkiin. Mystisen dekkarityyppisen romaanin keskiössä on Telegram-lehden toimituspäällikkö McIlvaine. Edgar Allan Poen mukaan etunimensä saanut Doctorow maksaa kunniavelkansa esikuvalleen tällä kauhukertomuksella, jossa toimittaja Martin Pemberton väittää nähneensä kadulla vuotta aiemmin haudatun isänsä Augustus Pembertonin. Hautakin avataan, mutta isän sijaan ruumiskirstusta löytyy lapsen luuranko. Pian myös Martin Pemberton katoaa.
”Jos sanomalehtiala olisi filosofiaa eikä ammatti, se sanoisi, ettei maailmankaikkeudessa ole järjestystä eikä havaittavissa olevaa mieltä… ilman jokapäiväistä sanomalehteä. Niinpä meillä ihmispoloisilla on valtaisa urakka, kun joudumme takomaan kaaoksen lauseiksi, jotka järjestetään palstoiksi sanomalehden sivuille”, iltalehden toimituspäällikkö McIlvaine tuumii.
”Te kuvittelette ehkä, että elätte nykyaikaa, tässä ja nyt, mutta se on jokaiselle aikakaudelle välttämätön illuusio”, McIlvaine opastaa lukijaa ja huokaa myöhemmin, että ”helppohan teidän on pitää keskenään yhteyttä ja kerätä tietoa, kun teillä on käytössänne puhelin.”
Mysteerin ratkaisussa merkittävässä roolissa on moraalin sivuuttava tiedemies, julmia tieteellisiä kokeita tekevä lääkäri Wrede Sartorius. Hän etsii mm. ikuisen nuoruuden eliksiiriä keinoja kaihtamatta. Sama herra esiintyy myös Doctorowin teoksessa Marssi. Tosin huomattavasti myönteisemmässä valossa. Sartorius on lujahermoinen unionin joukkojen lääkintäeversti, joka suorittaa monimutkaisia kirurgisia leikkauksia vaikeissa kenttäolosuhteissa.
Marssi yli hautojen
”It was as if God had decreed this charactless engagement of brainless forces as his answer to the human presumption.”
Vuonna 2005 ilmestynyt Marssi on mielestäni Doctorowin paras kirja. Se on kaleidoskooppimaisen värikäs romaani Yhdysvaltojen sisällissodasta. Marssi on Doctorowin ”venäläinen romaani” Tolstoin hengessä. Doctorow luopui yhdestä tavaramerkistään, kaikkitietävästä minä-kertojasta ja loi aidosti moniäänisen eepoksen Yhdysvaltain sisällissodasta. Se oli hirvittävä tragedia, jossa kuoli noin 600 000 amerikkalaista.
Pohjoisvaltioiden eli Unionin joukkojen sinitakit johtajanaan kenraalimajuri Willian Tecumseh Sherman valtasivat Atlantan 2.9.1864 ja polttivat sen. Marssi kuvaa Shermanin joukkojen etenemistä Georgiasta Etelä- ja Pohjois-Carolinaan. Näännyttävän marssin aikana jenkit ajavat konfederaation joukot yhä ahtaammalle ja pakottavat kapinalliset antautumaan. Armeijan perässä marssii etelävaltioiden ihmisiä, joiden maatilat on ryöstetty, sotaa pakenevia siviilejä sekä puuvillaplantaaseilta vapautettuja orjia.
”Kävi selväksi, ettei liikkeellä ollut vain armeija, vaan juuriltaan irti repäisty kulttuuri, aivan kuin koko ihmiskunta olisi lähtenyt matkaan: mustat naiset ja lapset, jotka tarpoivat eteenpäin käsikärryjensä vierellä tai kiskoivat kuin juhdat kaksipyöräisiä rattaitaan, etelän valkoiset asukkaat hienoissa ylikuormatuissa vaunuissaan, jotka natisivat nyyttien ja sekalaisten huonekalujen painosta. Shermanin perässä tuleva etelän väki oli pakolaisia, jotka olivat lähteneet mukaan marssille, koska mitään muuta ei enää ollut jäljellä.”
Shermanin armeijaan kuului 60 000 sinitakkia.
”Nämä miehet olivat teollisen aikakauden tappajia; heillä oli makasiinikiväärejä, jotka pystyivät tappamaan tuhannenkin metrin päästä, kartessiammuksia, joilla voitiin tuhota etenevä rivistö lähes kokonaan, kanuutoita, kenttätykkejä, ampumatarvikkeita, jotka saattoivat tuhota kokonaisia kaupunkeja. Heidän sotansa oli tuhoisaa niin persoonattomalla tavalla, että se sai kaiken ennen tapahtuneen tuntumaan herttaisen vanhanaikaiselta. Vanhaa sotilaskulttuuria oli kuitenkin jäljellä. Sodan raaka romantiikka näkyi yhä sotasaaliin ottamisessa. Jokainen armeijan valtaama kaupunki oli palkinto.”
Doctorowin isoisä oli latojana kirjapainossa. Hän oli innokas Tolstoin ihailija. Marssin loppupuolen historianfilosofinen kenraali Shermanin pohdiskelu voisi olla Sodasta ja rauhasta:
”Vaikka tämä marssi on ohi ja viety hyvin päätökseen, minä muistelen sitä jo nyt, jumaliste, kaivaten – en siksi että se oli verta ja kuolemaa vaan koska se antoi merkityksen itse sille maalle jota tallattiin, siksi miten se teki jokaisen pellon ja suon ja joen ja maantien henkisesti merkittäväksi, kun taas nyt, kun marssi hajaantuu, myös sen merkityksen käy samoin, armeija pirstoutuu hajanaisen yksityiselämän irrallisiksi aikomuksiksi, ja siksi maastokin jää tyhjäksi ja hajanaiseksi ja sanoin ilmaisemattomaksi: se on jälleen voitokkaasti ja ilman selityksiä pelkkä maasto, oli se sitten valossa tai pimeässä, kuihtunut tai hedelmällinen, raivoisa tai tyyni, se on täysin vailla tuntoa ja omaa tarkoitusta”, kenraali Sherman filosofoi taiston tauottua.
Kirjan lopussa Sherman saa tiedon presidentti Lincolnin murhasta.
Marssin mielenkiintoisimmat hahmot ovat kuitenkin naisia. Teini-ikäinen Pearl, joka on ”valkoihoinen neekeri”. Hän marssii Shermanin armeijan jälkijoukoissa orjuudesta vapauteen päätyen lopulta New Yorkiin aloittamaan uutta, parempaa elämää. Toinen kiehtova naishahmo on Georgian korkeimman oikeuden tuomarin tytär Emily Thompson, jonka kotitilan sinitakit valtaavat. Emily päättää lähteä sairaanhoitajan roolissa Wrede Sartoriuksen apulaiseksi.
Doctorow omisti Marssin vaimolleen Helenille, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1953. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä ja poika.
Messianismin sirpaleita
”6.52 Meistä tuntuu, että vaikka kaikkiin mahdollisiin tieteen kysymyksiin olisikin vastattu, elämänongelmiamme ei olisi vielä edes sivuttu. Tosin silloin ei olisikaan yhtään kysymystä jäljellä, ja juuri tämä onkin vastaus.”
Ludwig Wittgenstein, Tractatus logico-philosophicus (suom. Heikki Nyman)
Walter Benjamin (1892-1940) kirjoitti Historianfilosofian teeseissään, että juutalaisilta oli kielletty tulevaisuuden tutkiminen. Toora ja rukous opastivat heitä sen sijaan muistamiseen. Jokainen sekunti saattoi osoittautua portiksi, josta Messias voisi astua sisään. Näissä messiaanisissa vuosituhannen vaihteen tunnelmissa on syntynyt Doctorowin kokeellinen ja kunnianhimoinen romaani City of God (2000). Teoksessa isossa roolissa ovat Kaunasin ghetton tapahtumat 1940-luvulla.
Doctorowin ensimmäisessä nykyaikaan sijoittuvassa romaanissa New Yorkissa valmistaudutaan milleniumin vaihtumiseen. Keski-ikäinen toimittaja Everett lähtee selvittämään outoa tapausta, kun episkopaalisesta kirkosta kadonnut risti löytyy juutalaisen synagogan katolta. Kirjan teema on uskonnollisen kokemuksen ja elämän mielekkyyden (tai sattumanvaraisuuden) analyysi. Kirjassa esiintyy Midrash Jazz Quartet ja kertojanäänet ikään kuin esittävät teemasta omat yllätykselliset riffinsä kukin vuorollaan. (Midrash on rabbien keskiajalla kokoama Raamatun kryptisimpien lukujen selitysosa.)
Episkopaalisen kirkon pappi Tom Pemberton tutustuu edistyksellisen juutalaisen synagogan rabbiin Joshua Grueniin ja hänen niin ikään rabbina toimivaan vaimoon Sarah Blumenthaliin. Kukin esittää vuorollaan monologinsa ja välillä totuutta etsitään porukalla. Kirjurina toimii Everett, jonka muistikirjan merkinnöistä teos enimmäkseen koostuu. Everett alkaa kirjoittaa hengelliseen jaakobinpainiin luisuvan pastori Tom Pembertonin spirituaalista elämäkertaa. Everett kirjaa vihkoihinsa myös sähköpostiviestejä, kuulemiaan kappaleita ja lukemiaan kirjoja. Välillä kuvataan olemassaolon kamppailua Kaunasin ghettossa saksalaismiehityksen aikana ja etsitään ghetton päiväkirjaa, jonne ghetton vanhin Dr. Sigmund Koenig salaa kirjasi saksalaisten julmuudet. Lukija ei aina ole selvillä, mikä on oikeasti historiassa tapahtunutta ja mikä on Everettin oman mielikuvituksen tuotetta. Tajunnanvirtaa muistuttava yhdistelmä on monen kriitikon mukaan liian sekava.
”Pem: These are democratic times, Everett. We´re living in a postmodern democracy. You think God doesn´t know that?
”I need a drink.”
City of God viittaa jo nimessään kirkkoisä Augustinuksen samannimiseen teokseen. Kirjassa esitetään vain suuria kysymyksiä. Miksi Jumala sallii kärsimyksen (teodikea-ongelma)? Miksei Jumala estänyt holokaustin brutaalia toteuttamista? Miksi olemme täällä?
Kakofonisessa teoksessa näkemyksiään esittävät mm. luonnontieteellisen maailmankuvan edustajana Albert Einstein, protestanttisen uskon puolustajana Paul Tillich, kielifilosofian selkeyttä tavoitteleva Ludwig Wittgenstein ja laulaja Frank Sinatra. Populaarimusiikin lyriikat kulkevat teoksessa metafyysisten pohdiskelujen ja polveilevan kehyskertomuksen lomassa.
Doctorowin mukaan nykyaikana ihminen voi vajota epätoivoon (desolation) tai kokea, että hänen vapautensa on ääretön. Kieltäessään auktoriteetit, perinteet ja uskonnot, moderni maailma on sysännyt meidät kuilun partaalle kohti radikaalia merkityksettömyyden tunnetta, mutta myös esksitentiaalista vapauden kokemusta. Elämän tarkoitus ei löydy enää traditioita noudattamalla vaan se pitää kunkin yksilön löytää oman sielunsa sopukoista. City of God on sankarillinen yritys etsiä elämän tarkoitusta. Puutteista huolimatta pidän sitä yhtenä Doctorowin parhaista kirjoista.
”That the universe, including our consciousness of it, would come into being by some fluke happenstance, that this dark universe of incalculable magnitude has been accidentally selfgenerated… is even more absurd than the idea of a Creator.”
Todellisuus muovautuu tarinaksi
Doctorow yllätti lukijansa vuonna 2009 julkaisemalla ehkä humoristisimman teoksensa Homer ja Langley (suom. Helene Bützow 2013). Pohjana on tositarina Collyerin veljeksistä, jotka keräsivät Viidennen Avenuen kaupunkipalatsin täyteen romua ja rihkamaa. Vanhempi veljistä, Langley haavoittuu ensimmäisessä maailmansodassa ja hänen mielenterveytensäkin sumenee. Nuorempi, Homer sokeutuu vähitellen kokonaan (kuten Iliaan ja Odysseian sokea kirjoittaja). Langleyn intohimona on kerätä kaikki mahdollinen informaatio, jotta hän voisi luoda yhden sanomalehden numeron, joka olisi aina ajan tasalla. Samat uutisethan toistuvat ajasta ikuisuuteen. Lopulta huoneisto on niin täynnä rojua, etteivät veljekset oikein itsekään enää mahdu siellä kulkemaan. Homer ja Langley laajenee amerikkalaisen elämänmuodon loistokkaaksi analyysiksi.
E.L. Doctrorowin viimeinen romaani Andrew´s Brain ilmestyi 2014. Se on tunnustuksenomainen todellisuudentajun menettäneen neurologin monologi. Ajatuksen ja puheen avulla on mahdotonta saavuttaa totuutta. Kuten Talmudissa sanotaan: Sanat tavallisesti vain pilaavat asioita. Siksi oikeastaan kaikki kertomukset ovat turhia. Jo Kynämies-teokseen sijoittuvassa novellissa Runoilijoiden elämäkertoja, lukija sai tilaisuuden oivaltaa, miten kirjailijan mieli toimii, miten todellisuus muuttuu tarinaksi.
“Pretending is the brain’s work,” Andrew explains. “It’s what it does.”
Tarinan dramaattinen käännekohta osuu World Trade Centerin kaksoistornien luhistumiseen 11.9.2001. Andrew´s Brain on myös terävä satiiri George W. Bushin presidenttikausista ja Washingtonin haukoista nimeltä Cheney ja Rumsfeld.
Mestariluokan sanaseppä E.L. Doctorow ironisoi teoksissaan amerikkalaisuuden myyttejä. Voidaankin sanoa, että sodanvastaisuus sekä ihmisoikeuksien ja vapauden puolustaminen ovat hänen häikäisevän monipuolisen tuotantonsa punainen lanka.
Teksti: Harri Päiväsaari 2.5.2021
E.L.Doctorow-suosikkini:
1. Marssi (suomentanut Kalevi Nyytäjä, 2007)
2. Ragtime (suomentanut Kalevi Nyytäjä, 1976)
3. City of God (ei suomennettu)
4. Maailmannäyttely (suomentanut Kalevi Nyytäjä, 1987)
5. Vesilaitos (suomentanut Kalevi Nyytäjä 1995)
6. Danielin kirja (suomentanut Kalevi Nyytäjä 1978)
Harri Päiväsaari 2.5.2021
F.O.C. Darley and Alexander Hay Ritchie -Sherman’s March to the Sea (1868)
Lopuksi kirjailijan lukuohje hänen omiin teoksiinsa:
”You could put all my books in order and find some sort of continous attention to the national story. I had no plan to do that. it just happened. Start with The March, because it´s furthest back in time, and go all way the up through the post-Civil War with The Waterworks, and to the turn of the century with Ragtime, and then take the novels from the 1930s (Bathgate, World´s Fair, loon Lake) and then follow The book of Daniel from the 1930s to the 1960s, and City of God right up to now.”
(E.L.Doctorow, 16.9.2005 Entertainment Weekly)
Major works
Long fiction : Welcome to Hard Times, 1960; Big as Life, 1966; The Book of Daniel, 1971; Ragtime, 1975; Loon Lake, 1980; World’s Fair, 1985; Billy Bathgate, 1989; The Waterworks, 1994; City of God, 2000; The March, 2005. Homer & Langley 2009; Andrew’s Brain 2014.
Short fiction: Lives of the Poets, 1984; Sweet Land Stories, 2004.
Play: Drinks Before Dinner, pr. 1978.
Screenplays: Three Screenplays, 2003.
Nonfiction: Jack London, Hemingway, and the Constitution: Selected Essays, 1977- 1992, 1993; Poets and Presidents, 1993; Conversations with E. L. Doctorow, 1999; Reporting the Universe, 2003; Creationists: Selected Essays, 1993-2006, 2006.
Edited texts: Best American Short Stories, 2000, 2000.