Rutger Bregman, Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa. Suomentanut Mari Janatuinen. Atena 2020.

Rutger Bregmanilla on missio. Hän haluaa muuttaa vinoutuneen käsityksemme ihmisluonnosta. Sekä kristinuskon että valistuksen realistiseksi väitetty ihmiskuva lähtee siitä, että kaikki ajavat omaa etuaan. Bregman väittää, ettei tämä pidä paikkaansa. ”Useimmat ihmiset ovat kunnollisia”, Bregman tiivistää. Meidän kielteinen ihmiskuvamme on nosebo. Se tarkoittaa pahennevaikutusta. Meistä tulee, mitä uskomme. On siis hyödyllistä kohdella muita ihmisiä hyvin ja rakentaa luottamusta.

Hollantilaisen historioitsijan Rutger Bregmanin (s. 1988) bestseller-kirja Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa ilmestyi vuonna 2019. Koronavuonna 2020 positiiviset uutiset jäivät vähiin, mutta Bregmanin kirja sentään saatiin suomeksi. Mari Janatuisen käännös on sujuvaa asiasuomea. Tässä onkin kirja, joka oikeastaan kaikkien pitäisi lukea.

 

Luonnonvalinta

Ihminen on evoluution tuote, johon vaikuttavat geenit ja ympäristötekijät. Lajillemme on tyypillistä, että opimme muilta ihmisiltä. Reiluus, yhteistyökyky, sympatia ja sosiaalisuus ovat kerta kaikkiaan olleet voittavia ominaisuuksia ihmiskunnan kehityksessä. Myös kielemme näyttäisi olevan ystävällisyytemme tuote. Siis Survival of the Friendliest not Survival of the Fittest. Luonnonvalinta on suosinut huomaavaisimpia ja ystävällisimpiä yksilöitä. Evoluution tuloksena Homo sapiensista on kuoriutunut Homo Puppy, jonka Hesarin Jussi Ahlroth suomensi nokkelasti Homo lutuisa (HS 30.8.2020).

Bregman tähdentää, että 95 % ihmiskunnan kehityksestä olemme olleet nomadeja. Liikuimme pienissä, suhteellisen tasa-arvoisissa ryhmissä. ”Miksi vaihdoimme rennon ja terveellisen metsästäjäkeräilijöiden elämän vaikeaan ja sairaalloiseen olemassaoloon maanviljelijöinä?” Bregman kysyy.

Liikkuvaan elämäntapaan tottuneista metsästäjä-keräilijöistä ei ole jäänyt paljon jäljelle. Tietomme esihistoriasta ovat enimmäkseen arkeologisten löytöjen (varsinkin hautalöytöjen), kalliomaalausten ja geenitutkimuksen varassa. Pohja on kaiken kaikkiaan tieteellisesti melko hutera. Silti monet populaarihistorioitsijat tuntuvat pitävän merkittävänä negatiivisena käännekohtana maanviljelykseen siirtymistä. Esimerkiksi Yuval Noah Hararin (teoksissaan Sapiens, Homo Deus) mukaan meidän olisi ollut parempi jatkaa pyyntikulttuurin rentoa elämää (sic). Kaupunkimainen asutus ja maatalous toivat mukanaan populaation kasvun, sodat, taudit ja muut vitsaukset. Samoilla linjoilla näyttää tietyin varauksin olevan myös Rutger Bregman.

99 % geeneistämme on samoja kuin lähisukulaisellamme simpanssilla. Simpanssit voivat yltyä väkivaltaisiksi, mutta onneksi meillä on muitakin sukulaisia, Bregman muistuttaa. ”Esimerkiksi gorilla, joka on vähän rauhanomaisempi. Tai vielä parempi: bonobo. Tällä apinalla on siro kaula, hienostuneet kädet ja pienet hampaat. Mieluiten bonobo leikkii koko päivän, se on itse rauhallisuus eikä se oikeastaan koskaan kasva aikuiseksi”, Bregman kirjoittaa.

hyvanhistoria e1611508691873 | Sisyfoksen tilityksiä

Realismi ja romantiikka

Filosofian historiassa ihmiskäsityksen ääripäitä ovat edustaneet Thomas Hobbes ja Jean-Jacques Rousseau. Hobbesin mielestä ihminen on perusolemukseltaan itsekäs ja väkivaltaan taipuvainen. Rousseaun mukaan ihminen syntyy hyvänä, mutta sivistys turmelee hänet.

”Thomas Hobbes ei olisi voinut enempää erehtyä. Hän kuvaili esi-isiemme elämää ”kurjaksi, raa’aksi ja lyhyeksi”, kun se olikin yhteenkuuluvaista, rauhanomaista ja terveellistä”, Bregman kirjoittaa luvussa Sivistyksen kirous. (s. 121). Hobbes tunnetaan realismin isänä, vaikka hänen ihmiskuvansa ei olisi voinut olla epärealistisempi.

Valistusfilosofi Rousseaun ihmiskäsitystä on pidetty romanttisena. Tekisikö paluu luontoon meistä parempia ihmisiä? Ehkä ei, mutta usko ihmisen hyvyyteen varmasti tekisi. Bregman osoittaa oivallisin esimerkein, kuinka juuri onnettomuudet saavat meistä parhaat puolet esiin. Vastoinkäymisten kohdatessa ihmiset tukevat toisiaan eivätkä aja sumeilematta omaa etuaan. Sen sijaan vallanpitäjät syyllistyvät usein ilmiöön nimeltä eliitin paniikki, koska kuvittelevat ihmisten olevan samanlaisia kuin he itse ovat, valtaan takertuneita machiavellisteja.

Rousseaun mukaan ”ihminen syntyy vapaana, mutta kaikkialla hän on kahleissa”. Syynä on yksityisomaisuuteen perustuvan talousjärjestelmän raadollisuus. Bregman käyttää kellovertausta osoittamaan, kuinka pitkään elämä oli kamalaa. ”Jos sivistyksen historia kestäisi vuorokauden, siitä 23 tuntia 45 minuuttia olisi katkeraa kärsimystä, ja vasta viimeisen vartin aikana se alkaisi tuntua loistoajatukselta”, Bregman havainnollistaa.

Bregmanin mielestä Roussean sivilisaatiokritiikki on kumottavissa. Syitä on neljä:

  1. Tartuntatautien voittaminen mm. rokotusten avulla.
  2. Olemme rikkaampia kuin koskaan. Äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä on laskenut alle kymmeneen prosentiin.
  3. Orjuus on poistettu.
  4. Me elämme kaikkien aikojen rauhanomaisinta aikaa.

Ongelmia riittää silti. Aikamme kohtalonkysymys on ilmaston lämpeneminen. Miten kestävä sivilisaatiomme elämäntapa on? Bregman kysyy.

 

Tilaisuus tekee meistä natseja

Auschwitzin jälkeen psykologit tutkivat, miten ihmisistä tuli natseja ja sotarikollisia. Psykologiset testit ja kokeet alkoivat vahvistaa negatiivista ihmiskäsitystä. Kuuluisimpia esimerkkejä ovat Philip Zimbardon vankilakoe ja Stanley Milgramin sähköiskukoe. Zimbardon mukaan jo univormuun pukeutuminen tekee ihmisestä sadistin ja Milgramin mukaan auktoriteettiasemassa ihminen ei piittaa lähimmäisen kärsimyksistä.

Määrätyissä olosuhteissa kuka tahansa voi käyttäytyä kuin Adolf Eichmann, joka suunnitteli juutalaisten joukkotuhon kuljetukset Auschwitziin. Oikeudenkäynnissä Jerusalemissa Eichmann selitteli, että hän vain totteli käskyjä. Niin hurjalta kun se vieläkin kuulostaa, Eichmann kuvitteli olevansa oikealla asialla. Nimittäin arjalaisten asialla. Syynä on Bregmanin mukaan ksenofobia, muukalaispelko. Eichmannin empatia kohdistui vain herrakansaan, ei juutalaisiin.  ”Empatia on toivottoman rajallinen emootio… Epämiellyttävä totuus on, että empatia ja ksenofobia ovat saman kolikon kaksi eri puolta”, Bregman määrittelee.

Bregman uskoi itsekin, että Zimbardon ja Milgramin kokeet vahvistivat ihmisluonnon pahuuden. Myöhemmin on päästy kurkistamaan kulissien taakse. Kokeet olivatkin manipuloituja. Niiden tulos olikin jo valmiina ja kokeet järjestettiin vahvistamaan tulosta. Oikeasti koehenkilöt tunsivat sympatiaa ja empatiaa henkilöihin, joihin heillä oli kokeen ajan keinotekoinen valta-asema. Se ei kuitenkaan sopinut kuvaan ihmisen itsekkyydestä ja pahuudesta.

Huonojen uutisten taakka

Rutger Bregman, papin poika, kasvatettiin ajattelemaan, että osallistuvan kansalaisen tulee aktiivisesti seurata uutisia ja olla perillä maailman tapahtumista. Professori George Gerbner (1919-2005) huomasi kuitenkin, että jatkuvien huonojen uutisten kuuleminen aiheuttaa ”pahan maailman oireyhtymän”. Sen oireisiin kuuluvat ihmisviha, kyynisyys ja pessimismi. Myös toimittajat huomaavat herkemmin huonon kuin hyvän. Tästä aiheutuu kielteinen vinouma (negativity bias). Hyvä uutinen ei kiinnosta ketään. Lehtiä ei myydä hyvillä uutisilla. Siitä johtuu negatiivinen uutiskynnys.

Bregmanin mukaan mielenrauhan säilyttämiseksi uutisia kannattaa aika ajoin jopa vältellä. Samoin sosiaalista mediaa. Jatkuva vihapuheelle altistuminen aiheuttaa vaarallista heimoutumista ja vastakkaisten mielipiteiden demonisointia. Meidän kannattaakin olla valppaana, kuinka kieltä käytämme.

 

Vahvat tarinat hyvän puolesta

Hyvän historia on kokoelma mieleenpainuvia tarinoita ihmisen hyvyyden puolesta. Bregmanin esimerkit tulevat pääosin hänen kotimaastaan Hollannista, anglosaksista lähteistä (Englanti, USA) tai Pohjoismaisesta yhteiskuntapolitiikasta (Tanska ja Norja, mutta ei Suomi eikä edes Ruotsi). Toki näitä ideoita voidaan soveltaa jopa globaalistikin. Esimerkit ovat siis hyvin perustein seulottuja.

Bregman kritisoi William Goldingin Kärpästen herran (1954) ihmiskuvaa. Tuossa tunnetussa tarinassa englantilaiset koulupojat ajautuvat autiolle saarelle tuhoisin seurauksin. Murhiltakaan ei vältytä. Ääriolosuhteissa ihmisistä tulee petoja. Homo homini lupus, ihminen on ihmiselle susi, kuten antiikin Roomassa sanottiin.

Bregman kertoo tarinan todellisista Kärpästen herran pojista. Kuusi teini-ikäistä poikaa karkasi sisäoppilaitoksesta Tongalta tavoitteenaan Fidzi-saari. Pojat anastivat purjeveneen ja seikkailu alkoi. Ajelehdittuaan merellä kahdeksan päivää pojat päätyivät syrjäiselle Tyynenmeren saarelle nimeltä ’Ata kesäkuussa 1965. Vanhin pojista oli 16, nuorin 13. Australialainen laivuri Peter Warner pelasti pojat lokakuussa 1966, kun pojat olivat olleet saarella yli vuoden. Poikien selviytyminen hengissä äärimmäisen karuissa olosuhteissa on tarina yhteistyöstä, luottamuksesta ja päättäväisyydestä. Se ei ole kyyninen kaikkien sota kaikkia vastaan vaan myönteiselle ihmiskuvalle rakentuva yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

 

Treenaa myötätuntoa

Kirjansa lopussa Bregman listaa 10 elämänohjetta. Niistä tärkein on mielestäni tämä: Hillitse empatiaa, treenaa myötätuntoa. Empatia tarkoittaa toisen kärsimykseen samastumista, joka voi olla hyvin kuluttavaa, mutta myötätunnon osoitukset voimauttavat usein sekä sympatian osoittajaa että sen kohteena olevaa ihmistä. Ihminen kykenee hirveyksiin, mutta on myös moraalinen toimija. Valinta on sinun ja minun. Antakaamme hyvälle mahdollisuus toteutua. Rutger Bregmanin Hyvän historia osoittaa, että juuri kiltteys on ihmiskunnan menestystarinan takana.

 

Teksti: Harri Päiväsaari

19.1.2021

Sisyfoksen tilityksiä