Jalo sielu ei pysähdy
Kirja-arvio: Michel de Montaigne, Esseitä osa III. Suomentanut ja selityksin varustanut Renja Salminen. WSOY Helsinki 2015.
Sivistynyt ranskalainen keskustelukulttuuri on pitkän kehityksen tulos. Michel de Montaignen (1533-1592) mielestä yksimielisyys keskustelussa on ”sanomattoman ikävystyttävää.” Sen sijaan härmäläinen positio on yleensä tämä: jos et pidä mielipiteestäni, et pidä minusta myöskään ihmisenä. Tämä on kärjistys, mutta jotain olennaista se silti tavoittaa. Kekkosen aika oli suomettunutta ja johti pakotettuun konsensukseen; nykyaikaa leimaa heimoutuminen samanmielisten pariin ja toisin ajattelevien sulkeminen pois mielenrauhaa häiritsemästä.
”Antaudun keskusteluun ja väittelyyn sangen helposti ja avoimesti, sillä varmat mielipiteet kohtaavat minussa huonon kasvualustan, johon on vaikea tunkea ja levittää syviä juuria. Mikään väite ei järkytä minua, mikään uskomus ei loukkaa minua, poikkesipa se omastani miten paljon tahansa”, kirjoittaa Montaigne esseessään Keskustelutaidosta. Hän jatkaa: ”Kun minulle esitetään vastaväitteitä, minussa herää mielenkiinto, ei suuttumus; etsin sen seuraa, joka väittää minua vastaan, joka opettaa minua. Totuuden tavoittelun pitäisi olla yhteinen tavoite meille molemmille.”
Tässä asenteessa olisi paljon oppimista someraivon kiihdyttämille nettikeskustelijoille. Sen sijaan klikkiytyminen ja mielipiteiden polarisoituminen tuntuu vain yltyvän. Malttakaa mielenne, rauhoittelisi Montaigne.
Seesteinen vanhuus
Michel de Montaignen esseiden kolmas osa on tekijänsä kypsä vanhuudenteos. Se koostuu vuoden 1588 painoksesta ja hänen siihen 1588-1592 tekemistään lukuisista lisäyksistä. Tavallaan seesteinen vanhus ryhtyy vuoropuheluun nuoren minänsä kanssa. Montaignella oli tapana loputtomasti editoida tekstejään; tämä kerroksellisuus näkyy lopputuloksessa, mutta tutkijoilla on edelleen vaikeuksia määritellä, mikä versioista on se lopullinen tulkinta.
Historian ironiaa näkyy ainakin siinä, että sovitteleva tilanomistaja itse kaihtoi lopullisia totuuksia kuin ruttoa, joka raivosi Montaignen linnan ympäristössä kun hän näitä esseitä laati.
Montaignen mukaan on kolme filosofista koulukuntaa: 1) dogmaatikot, jotka uskovat tietävänsä (esim. Aristoteles, stoalaiset ja epikurolaiset); 2) Platonin innoittamat akateemikot, jotka väittävät, etteivät tiedä mitään ja 3) skeptikot, jotka vielä etsivät tietoa. Kolmanteen ryhmään kuuluu myös Montaigne, vaikkei hän itseään filosofina edes pitänyt.
Sokrates- viisain kaikista
En tiedä, oliko Montaignella kirjatornissaan Rooman filosofikeisari Marcus Aureliuksen (121-180 jKr.) teos Itselleni. Hän ei ainakaan viittaa kyseiseen teokseen. Minulle stoalainen Marcus Aurelius tuli usein mieleen Montaignea lukiessa. Keisari kirjoittaa näin: ”Helpolla ei löydy ihmistä, joka olisi onneton, koska ei ole kiinnittänyt huomiota siihen, mitä jonkun toisen sielussa tapahtuu. Sen sijaan ne, jotka eivät ymmärrä oman sielunsa liikkeitä, ovat väistämättä onnettomia.” (käännös Marke Ahonen, 2004).
Onnesta haaveilee jokainen ihminen. Viisaan ihmisen malliksi Montaigne nostaa filosofi Sokrateen, joka eli niin kuin opetti. Hän etsi tinkimättömästi totuutta loppuun asti. Sokrates oli elänyt Ateenan lakien alaisuudessa koko ikänsä eikä suostunut pakenemaan kuin alhainen orja vaikka rappion tilaan ajautuneet ateenalaiset tuomitsivat hänet kuolemaan. Lakia pitää myös Montaignen mielestä kunnioittaa, vaikka hän toteaa useasti, että lait on säädetty usein erittäin koukeroisella kielellä. Siksi niistä ei oikein ota tolkkua. Juristien ammattikunnasta -johon itsekin Bordeauxin määrinä kuului- Montaignella ei ole juuri hyvää sanottavaa.
Alati muuttuva minuus
Elämän olemus on katoava. ”Mehän olemmekin pelkkää tuulta,” tuumailee linnanherra Montaigne kirjatorninsa hiljaisuudessa. Filologi Erich Auerbach on perusteellisesti analysoinut Montaignen esseen Katumuksesta teoksessaan Mimesis (1945). Auerbach pitää Montaignea suurena uudistajana, kun hän julkesi ottaa tutkimuskohteeksi alituisesti muuuttuvan persoonansa. Materiaaliksi kelpasi luettu, eletty ja koettu. Montaigne onnistuu näin tavoittamaan jotain olennaista universaalista ihmisyydestä. Auerbachin mukaan Montaigne oli ensimmäinen, joka kirjoitti ns. suurelle, sivistyneelle yleisölle. Kirjallisuustieteilijä Auerbach hämmästelee Montaigen lukijan suggeroivaa kirjoitustyyliä: ”Jonkun aikaa Montaignea luettuani ja hänen tyyliinsä totuttuani uskoin kuulevani hänen puhuvan ja näkeväni hänen elehtivän. Moista kokemusta ei vanhempia teoreettisia kirjoittajia lukiessa hevin saa; ja tuskin koskaan kokemus on yhtä voimakas kuin Montaignea lukiessa,” hämmästelee Auerbach Montaignen lukijan suggeroivaa kirjoitustyyliä. (suom. Oili Suominen 1992).
1700 sivua Montaignea luettuani voin sanoa olevani samaa mieltä Auerbachin kanssa.
Harhailevat ajatukset kuriin
Runoilija Horatiuksen kuuluisa elämänohje kuuluu: Carpe diem eli tartu hetkeen. Esseessä Harhautuksesta Montaigne pohdiskelee, kuinka hankalaa roomalaisen vinkin noudattaminen on. ”Pienet asiat riittävät häiritsemään ja harhauttamaan meitä, sillä pienet asiat pystyvät pitämään meitä vallassaan. Emme juuri koskaan katso asioita suurina kokonaisuuksina, huomiomme kiinnittyy vähäpätöisiin pikkuseikkoihin – tyhjiin kuoriin, jotka irtoavat asioiden pinnasta”, Montaigne kirjoittaa. Ja näinhän asia on. Kuinka paljon elämästämme kuluu joutavanpäiväisten pikkuasioiden toimittamiseen? Kannamme huolta yleensä turhaan, mutta huolet täyttävät silti tietoisuutemme.
Avuksi voisi rientää filosofia. Vielä Montaignen aikana filosofian -ja nimenomaan etiikan- päätehtävä oli hyveen pohdiskelu ja hyveellisen elämänmuodon etsiminen. Se on myös Montaignen esseiden kantava teema.
Nykyään etiikan rooli on muuttunut; yhtäältä se on yliopistofilosofien elämästä vieraantunutta teoreettista käsitejargonia ja toisaalta pinnallista self help -oppaiden tarjoamaa epätoivoista kamppailua relativismia, materialismia ja kaiken tyhjyyttä vastaan. Emme enää tiedä, mitä hyvä elämä tarkoittaa meille. Ihmisen osa on kuitenkin etsiä merkityksiä itselleen ja maailmalle. ”Suurin ja kunniakkain mestarisuorituksemme on elää ihmisiksi,” Montaigne tähdentää.
Montaignen aika oli levoton. Hän joutui sopeutumaan olemassaoloon ilman lujia tukipilareita, kun keskiajan skolastinen maailmankuva murtui ryskyen. Suorastaan ohjeeksi nykyajalle sopisi Senecan ajatus, jota Montaigne siteeraa: ”Aineellisen köyhyyden parantaminen on helppoa, henkisen mahdotonta.”
Luonto on paras opettaja
Viisikymppinen Montaigne hyväksyy oman epätäydellisyytensä. Elämän tarkoitus alkaa kirkastua: luonto on paras opettaja. ”Minun filosofiani mukaista on toimia noudattaen luontoa, tässä ja nyt, ja vain vähän järkeillen. Kunpa osaisinkin iloita leikkimisestä pähkinöillä ja hyrrillä.” Mutta kullekin ikäkaudelle on omat ihanteensa. Kaikki virtaa eikä mikään pysy paikallaan.
Vanheneminen on luopumista. Montaignen vitsaus oli kivitauti; virtsakivikohtaukset pahenivat vuosi vuodelta. Yhä tärkeämmiksi tulevat elämän pienet ilot. Vergiliuksen säkeistä -nimisessä esseessä hovimies Montaigne ylistää elämän nautintoja niin intohimoisesti, että naisetkin alkoivat lukea hänen teoksiaan. ”Filosofia ei taistele luonnollisia nautintoja vastaan, kunhan niihin yhdistyy maltillisuus. Se opettaa kohtuutta, ei pakenemista,” Montaigne korostaa.
Jalo sielu pyrkii eteenpäin
Viimeisen pitkän esseen otsikko on Kokemuksesta. Siinä ikääntyvä linnanherra summaa maailmankatsomuksensa näin:
”Aina on tilaa jollekulle jälkeemme tulevalle, jopa meille itsellemmekin, ja aina on polkuja, jotka vievät toiseen suuntaan. Tutkimuksillamme ei ole loppua, meidän loppumme on toisessa maailmassa. Hengen tyytyväisyys on merkki sen surkastumisesta ja väsymisestä. Jalo sielu ei pysähdy itseensä, se pyrkii aina eteenpäin ja pitemmälle kuin voimat kantavat. Innostuksen puuskat kohottavat sen korkeammalle kuin mihin sen saavutukset yltävät. Jollei se edisty ahdista itseään, pane itseään lujille ja joudu pitämään puoliaan, se on vain puolittain elossa. Henkemme tavoitteet ovat rajattomat ja hahmottomat, sen ravintoa ihmettely, etsintä ja moniselitteisyys. Apollo teki tämän selväksi puhumalla meille aina kaksimielisesti, hämärästi ja verhotusti, ei koskaan tyydyttämällä meitä vaan herättämällä meidät ajattelemaan.”
Renja Salmisen suurtyö, koko Montaignen esseetuotannon suomentaminen kesti 13 vuotta. Yli 400 vuotta sitten kirjoitetut tekstit haastavat lukijoita kaikkina aikoina jahtaamaan ihmiselämän mysteerejä ja vastauksia perimmäisiin kysymyksiin.
Pariisi, Ranskan ylpeys
Lopuksi gascognelaisen Michel de Montaignen rakkaudentunnustus pääkaupunki Pariisille: ”Mitä useampia kaupunkeja olen nähnyt, sitä suuremman vallan saa sydämessäni rakkaus Pariisin kauneuteen. Rakastan sitä sen itsensä tähden. Olen ranskalainen vain tämän suuren kaupungin tähden: se on suuri asukaslukunsa puolesta, suuri onnellisen sijaintinsa johdosta, mutta suuri ja vertaansa vailla ennen kaikkea elämän rikkauksien monipuolisen ja vaihtelevan tarjonnan ansiosta; Pariisi on Ranskan ylpeys ja eräs maailman jaloimmista kaunistuksista.”
Harri Päiväsaari
29.7.2019